PÄIVÄ LASTENSUOJELUSSA

Pyöräilen alas Leppävuoren rinnettä. Ouluveden rannalla sijaitsee lastensuojeluyksikkö Aarreranta, johon teen keikkaa ohjaajana kahdesta neljään kertaa viikossa. Näppäilen ovikoodin. Tämä on perustason yksikkö, josta pääsee pihalle ilman avaimia tai koodeja vaikka keskellä yötä, mutta päivällä sisälle mennään koodilla ja yöllä tarvitaan lisäksi avain. Moikkaan väkeä ja pesen kädet. Edellinen työntekijä on keittänyt sumpit. Lorautan kauramaidot sekaan, lompsin toimistoon ja kuittaan avaimet. Täällä teräaseet ovat lukkojen takana ja nuudelit kahden lukon takana.

Edellisessä vuorossa ollut ohjaaja antaa raportin: ketä on paikalla, miten porukalla menee, ja mitkä ovat päivän kuviot. Sovitaan kuka käy apteekissa ja kaupassa, kuka kuskaa lomalaisia, kuka kokkaa ruuat ja niin edelleen. Olen usein se, joka vie nuorisoa uimahalliin, punttisalille, nyrkkeilemään tai eräjormailemaan. Olemme kiertäneet kansallispuistoja ja laavuilleet lähempänäkin. Harrastuksia tuetaan ja tehdään kivoja juttuja. Lojutaan sohvalla, katsotaan telkkaria ja syödään karkkia. Toisaalta vietetään mahdollisimman tavallista perhearkea, jota nuoret joskus myös tylsäksi luonnehtivat. Autetaan läksyjen teossa ja kesätöiden hakemisessa. Pihalla on kaksi pupua.

Työn ydintä on kuunnella nuoria. Istutaan sohvalla ja jaetaan ilot ja surut. Tämä työ on kuin vanhempana toimimista: huolehditaan siitä, että kaikilla on hyvä olla ja että kaikki toimii. Suunnittelua ja yhteistyötä tarvitaan paljon. Seitsemänpaikkaisessa yksikössä esimerkiksi ruokaa tarvitaan valtava määrä (varsinkin kun itse satun olemaan kolmentoista tunnin vuorossa). Oleelliset tapahtumat kirjataan Nappula-järjestelmään, joka muistuttaa koulumaailmasta tuttua Wilmaa. Mainoksissa Aarrerantaa kuvataan kodinomaiseksi ja sitä tämä todella onkin. Nuorten kaverit voivat tulla tänne kylään ja yöksikin. Tälläkin hetkellä eräs entinen asukki siemailee keittiössä kahvia ja muistelee yläkouluaikoja:

"Se oli hyvä ope, se uskoi minuun."

Jaakko Karjalainen, ohjaaja, Aarreranta Oy

Sarvipää

Lapsia täytyy kastella, että he kasvavat. Siispä suuntasimme Ontinyenten laguunille. Laskeuduimme pitkät, mutkittelevat kiviportaat, ja tiukkailmeinen vartija tarkasti reppumme lasiesineiden varalta. Yritin selittää, että plastico, plastico, mutta joka puteli piti syynätä erikseen. Laskeuduimme lisää. Jyrkissä ja korkeissa kallioseinämissä näkyi siellä täällä maurien kaivamia ikkuna-aukkoja. Katsoin kateellisena, kun machot hyppivät korkeilta kallioilta. Lapsilla oli uima-asut vaatteiden alla, ja he pikakuoriutuivat päällysvaatteistaan. Sitten näin, että pitkulaisen laguunin turkoosissa vedessä, lähellä kallioista rantaa, kellui jotakin tummanharmaata.
 – Lapset, älkää menkö veteen! Täällä on...tänne on hukkunu...poro!

Uiminen jäi siltä kertaa, koska maauimala oli suljettu eikä meren rannalle ehtinyt ajaa. Ostimme suklaiset lohtujäätelöt Carrefourista. Myöhemmin otin asiakseni selvittää, miksi poro oli kuollut. Mikä oli totuus? Sain monenlaisia vastauksia eri alojen asiantuntijoilta.

Insinööri epäili, että poron keulavisiiri oli unohtunut auki, ja siitä oli seurannut, että eläimen eri osastoihin oli päässyt liikaa vettä, joka oli lopulta aiheuttanut uppoamisen. Diogenes oli sitä mieltä, että poro halusi osoittaa riippumattomuutta muusta yhteiskunnasta ja jolkutteli sen vuoksi jorpakkoon. Epikuros ajatteli, että poro oli lompsinut laguuniin tavoitellessaan mielenrauhaa kohtuullisten nautintojen kautta. Kohtuus oli kuitenkin jossain kohti unohtunut. Descartes uskoi poron ajatelleen: "Kellun, olen siis olemassa." Kierkegaardin vastauksesta en ottanut selvää, kun hän käytti niin mahdottaman pitkiä virkkeitä. Lacan totesi, että poroa ei ole.

Andy McCoy suhisi selvityksensä: "Ku tsshiigaa tota poroo, ni voi sshanoo, et sshe ei halunnu elää. Toisshaalta tollanen kuolema, sshe on aika rock and roll!" Matti Nykäsen mukaan poro oli ollut lomalla, ja kun mies kerran on lomalla, niin akat pitäkööt turpansa kiinni. Kalvinistit olivat sitä mieltä, että poro oli predestinoitu laguuniin ja kuolemaan. Martti Syrjä muotoili asian poron näkökulmasta seuraavasti: "Tää laiffi ei oo mun makuuni, mua kutsuu kohta laguuni."

Viikatteen Kalle näkee kaikki vesistöt "hukuttautumisen keinoina and" eikä poro juuri poikkea ihmisestä. Ilkka Kanervan mukaan poron elämästä oli puuttunut tasapaino, ding ja dong, vai mitä ne nyt olivatkaan. Trumpin mielestä uutinen poron kuolemasta oli feikki eikä porolla ole lajina mitään hätään, niin kuin ei jääkarhuillakaan.

Silloin tällöin ajan laguunille kuin Poro, eikun siis niin kuin Pomo ajaa joelle siinä yhdessä laulussa, tuijotan laguunin turkoosia vettä ja kysyn kerta toisensa jälkeen: Miksi?

Kuljulaisen kupoliteltta

Olin lopultakin lähdössä Lappiin lankomiehen kanssa. Reitti Nordkappiin oli suunniteltu etappeineen kaikkineen, ja soittolistaa oli hiottu koko kevät – unohtamatta Junnu Vainiota ja Kaamasen tiellä kaahaamista. Kaikki muu oli pakattu, mutta veljen legendaarinen Halti Spider -retkiteltta oli vielä tulossa Suomen Turusta Ähtärin Matkahuoltoon.

Viimein koitti se päivä, jolloin saapumisilmoitus pärähti puhelimeen, ja kurvasin kiekot soikeina hakemaan nyssäkkää mielikuvitusfanfaarien (Bill Conti: Gonna Fly Now) soidessa. Fanfaarit päättyivät kuin leikaten, kun tiskin takana seisova kesäpoika pudisti päätään ja raapi tummakarvaista leukaansa:

– Eeei täällä ole teidän nimellä mitään pakettia.

Osasi sentään teititellä, mietin, ja verenpaine alkoi kohota.

– Takuulla on, kun velipoika sen Turusta postitti, ja mie sain saapumisilmoituksen!

– Eeei täällä ole mitään pakettia teidän nimellä, toisti partasuu.

Jaoimme juupas-eipäs-hetken, kunnes huomasin tutun teltan pötköttävän oikean puoleisen seinän toiseksi ylimmällä hyllyllä kuin jättimäinen rullakebab.

– Tuollahan se on, veljen teltta, ähättelin.
– Eeei, se on Kuljulaiselle postitettu teltta, väitti turpajouhimies vakavalla naamalla.

Tilanne vaikutti piilokamerajutulta, muttei ollut sitä. Tämä ZZ Top -kaveri todella väitti kivenkovaan, että kyseinen teltta oli osoitettu jollekin halavatun Kuljulaiselle. Siis Kuljulaiselle! Kaikkea sitä kuulee! Kaikenlaisia sitä leipä elättää! Onhan se tietenkin hyvä, ettei Matkahuollon hyllyistä noin vain jaella tavaraa kenelle hyvänsä, mutta joku tolkku voisi olla! En muista, miten sain partamooseksen vakuutetuksi siitä, että minulla oli oikeus noutaa se nyssäkkä, mutta poistuin joka tapauksessa voittajana teltta kainalossa kuin Kurt Russell Tulimyrkyssä (siinä kohtaa, kun hän pelastaa pikkulapsen palavasta talosta). Nupeldan pitserian kohdalla loin silmäyksen saaliiseeni: telttaan kiinnitetyssä Matkahuollon lapussa tosiaan luki vastaanottajan kohdalla Juukko Kuljulainen. Kotona tarkastin väestörekisteristä: Suomessa ei ole koskaan ollut kirjoilla yhtään Kuljulaista.

Tarinan opetus: Jos kirjoitustaidon avulla on tarkoitus välittää tietty viesti eri puolelle maata, asiaa edesauttaa se, jos käytetään yhteistä merkkijärjestelmää. Silloin ei a muutu noin vain u:ksi eikä r-kirjain älläksi. Mutta toisaalta: se, mikä yhteisymmärryksessä voitetaan, se komiikassa hävitetään. Esimerkiksi väärinymmärretyt laulunsanat ovat merkittävä komiikan alalaji. Ja kenties voin joku kaunis päivä käyttää Kuljulaista romaanihenkilönä, silloin vielä kiitän Matkahuollon partajehua tinkimättömyydestä.

Vuonna 1979

Koivunlehdet olivat kirkkaanvihreät. Yläkerrassa insinööritiimi haki automaatista taivaallista kahvia ja siirtyi parveilemaan suunnittelupöydän ympärille.

– Luodaan nyt yks tällanenkin, näin juhannusyön ratoksi, mutta vaan yksi, kuului pöydän päästä.

– Tuleeko siitä mies vai nainen? joku insinööreistä kysyi.

– Mies. Mutta vaihtelun vuoksi sellainen mies, joka ei rassaa autoja eikä metsästä tai kalasta. No, seuran vuoksi saattaa kalastaakin, muttei oma-aloitteisesti. Tykkää kylläkin kulkea pitkin metsiä ja yöpyä tulen ääressä. Hän saa itse asiassa lähiaikoina heprealaisperäisen nimen, joka tarkoittaa 'kulkija'. Tämä jätkä itkee, jos tuolit eivät käänny laulukilpailussa ja itkee, jos tuolit kääntyvät. Hän itkee silloinkin, kun laulaja häkeltyy päästyään jatkoon. Tämä jannu puhuu tunteistaan ja paljon. Hän ahmii runoja ja kirjoittaa niitä lisää, koko ajan täytyy olla runovihko mukana. Hän jumittaa laululyriikoita ja menee niiden sisään turvaan. Tämä kaveri on ihan tavallisen miehen kokoinen, ja omaa joitakin niin sanottuja miehisiä ominaisuuksia, kuten makkaran- ja kebabinhimo ja sotaelokuvilla mässäily. Hän tykkää hakata halkoja ja muutenkin rasittaa itseään fyysisesti, jopa enemmän kuin on terveellistä. Pitääkö kaiken aina olla terveellistä? Monesta kohtaa hän ei kuitenkaan vastaa stereotypistä kuvaa miehestä, ja miksipä pitäisi? Helvettiin stereotypiat! Täällä luodaan uniikkeja yksilöitä! 

Sumppia läikkyi pöydälle, ja joku kiirehti pyyhkimään pöydän kristallista pintaa.

– No niin, kun paha paikka tulee, tämä kaiffari vetäytyy yksinäisyyteen, itkee, rukoilee ja alkaa kirjoittaa, esimerkiksi näin: "Koivunlehdet olivat kirkkaanvihreät. Yläkerrassa insinööritiimi haki automaatista taivaallista kahvia ja siirtyi parveilemaan suunnittelupöydän ympärille..."

"Mä en naura, jos sä et naura."

Mies luopuu omaisuudestaan, pakkaa reppunsa ja kiertää muutaman vuoden Jenkkilää. Lopulta hän vetäytyy Alaskan erämaahan metsästämään, lukemaan ja rustaamaan päiväkirjaa. Neljän kuukauden jälkeen eräily muuttuu odotettua rankemmaksi: liha ei säilykään niin kuin piti, ja pian eväät hupenevat.

Päiväkirjapohdinnoissaan  mies päätyy lopulta siihen, että onnellisuus löytyy vain, kun se jaetaan toisten kanssa. Hän alkaa suunnitella paluuta ihmisten ilmoille, mutta valtavien jokien tulviminen estää poistumisen erämaasta. Odottaessaan ulkopuolista apua hän päätyy syömään juuria ja marjoja. Lajintunnistus menee vikaan, ja hän napsii vahingossa myrkyllisiä marjoja. Hän rustaa jäähyväiskirjeen maailmalle ja vetäytyy makuupussiinsa kuolemaan. Pari viikkoa myöhemmin eräs metsästysporukka löytää ruumiin.

Eräs viisivuotias filosofi ilmaisi äskeisen oivalluksen omin sanoin, kun istuimme kotisohvalla katsomassa Hauskoja kotivideoita: "Mä en naura, jos sä et naura." 

*Tositarinaan pohjautuvassa elokuvassa Into the Wild (suom. Erämaan armoille).

Murusia pöydältänne

Jos olet matkustanut usein junalla Pohjanmaalla, Vaasan kupeessa, osaat automaattisesti siirtyä junavaunun reunalle jo ennen matalaäänisen konduktöörin kuulutusta, jossa hän pyytää kaikkia matkustajia siirtymään junavaunun oikeaan tai vasempaan reunaan kulkusuunnasta riippuen, koska, kuten kaikki tietävät, Laihiahan ohitetaan yhdellä kiskolla.

Toisin kuin yleisesti luullaan, laihialaiset eivät välttämättä ole lainkaan köyhiä, he ovat vain tarkkoja rahankäytön suhteen, aivan sama tilanne kuin skottienkin kanssa. Koska laihialaisvitsit perustuvat yksinomaan saituudelle irvailemiseen, ne ovat piirtäneet muun maailman asukkaiden tajuntaan sangen kapean kuvan tästä lahjakkaasta kansanosasta: esimerkiksi laihialaisesta musiikkielämästä kertominen on jäänyt lapsipuolen asemaan. Niinpä otinkin selvää laihialaisesta rock-yhtyeestä, joka elättää kuin elättääkin itsensä U2-covereilla. Orkesterin nimi on itseironisesti NUU-2, ja sitä johtaa kitaristi ja kansainvälisestikin tunnettu itaristi Ege. Muut jäsenet ovat laulaja No, basisti Dam sekä rumpali Jr. 

NUU-2:n eli Nuukkareiden suurin hitti on Murusia pöydältänne. Keulakuva Ege ihastui alkuperäisen Crumbs from Your Tablen lyriikoihin, joissa kolme ihmistä ahdetaan samaan sänkyyn: kerrassaan upeaa säästämistä! Siellä, missä kaduilla ei ole nimiä kuuluu myös isoihin hitteihin: säästyy selvää rahaa, kun ei tarvitse juntata kylttejä paikkakunnan kumpaankaan risteykseen. Kyllähän nyt kaikki tietävät ilman tienviittojakin, mistä Säästöpankki ja Tarjoustaivas löytyvät. Vieläkään en ole löytänyt, sitä kuponkia, jota olen etsinyt on itaruuteen viittaavasta teemastaan huolimatta lähes hengellinen kokemus.

Koko Pohjanmaan laajuinen Halpahalli-kiertue sekä lavasteen virkaa toimittanut minisitruuna ilahduttivat Laihian kunnansäästäjää niin suuresti, että hän antoi yhtyeen jäsenten katsella kunnanviiriä avaimenreiästä.

NUU-2 on tehnyt musiikkia elokuviin Nuukalaislegioonan poika, Operaatio N.U.U.-6 ja Kuponginleikkaajien saari. Ege on toiminut sekä Maailmanpankin että Kansainvälisen valuuttarahaston erityisasiantuntijana kulujen hallintaan liittyvissä erityiskysymyksissä.

Paavi, anoppi ja mie

Paavi Franciscus murjaisi vitsin: 

"Kuten tiedätte, minulla ei ole anoppia. Tiedän kuitenkin jotakin kanssakäymisestä anopin kanssa, koska olen jatkuvassa konfliktissa Paholaisen kanssa."

Vatikaanin päämies innostui jatkamaan: 

"What's the difference between in-laws and out-laws? Out-laws are wanted."

Eräässä toisessa puheessaan paavi sanoi: 

"Kuten kaikki tiedämme, täydellistä perhettä ei ole. Täydellistä aviomiestä ei ole eikä täydellistä vaimoa." Pienen taidepaussin jälkeen katolisen kirkon nokkamies jatkoi: "Ei nyt aleta edes puhumaan täydellisistä anopeista."

Minulla on hyvät välit anoppini kanssa. Ensimmäinen joululahja häneltä oli venäläinen klassikko: Dostojevskin Idiootti. Olen lukenut sen kolmesti ja pidän siitä, vaikken ymmärrä puoltakaan. Erään kerran anoppi tokaisi keittiössä: "Hanne-Mari se on aina ollut niin ahkera. Jaakko, te täydennätte toisianne! Eikun, herranen aika, en minä tarkottanut!"

Kerran anoppi oli meillä tapansa mukaan auttelemassa: leipoi, luki lapsille sun muuta. Vierailun päätteeksi vein hänet juna-asemalle. Junan lähdettyä selvisi, että olin laittanut anopin matkaamaan Seinäjokea kohti, kun olisi pitänyt laittaa Jyväskylän suuntaan.

Mitenkäs se oli: onko se paavi erehtymätön vai eikö?

Ja mitä tekee Jumala?

Oli kiireisen päivän aamu kesäloman kynnyksellä. Piti askarrella, teettää ja arvioida kokeita, antaa arvosanoja, pitää koristreenit, olla tupperwareleskenä ja ties mitä. Aamulla viemäri tukkeutui, ja pesukone valutti likavedet pitkin kylppäriä. Parit pissipyykit jäivät odottamaan pesemistä.

Mitä teki Jumala auttaakseen?  Ei mitään, ei niin mitään.

Jumala oli tehnyt kaiken tarvittavan jo toistakymmentä vuotta aiemmin: hän oli marssittanut harmaantuneen Cashin studiolle purkittamaan kappaleen If I Give My Soul. Sitä lauleskelin itku kurkussa ennen töihin menoa ja koko ruokatunnin. Koko viikoksi antoi kyseinen biisi voimia.

If I give my soul, will he stop my hands from shaking? 

If I give my soul, will my son love me again? 

If I give my soul and she knows I really mean it

If I give my soul to Jesus, will she take me back again?

If I give my soul, will he clean these clothes I'm wearing?

If I give my soul, will he put new boots on my feet?
If I bow my head and beg God for his forgiveness
Will he breathe new breath within me and bring her back to me?

(Ote Johnny Cashin esittämästä kappaleesta If I Give My Soul, kappale alunperin Billy Joe Shaverin)

Siduka ja muut

–No niin, olkaapa hiljempaa, nyt on Ahmedin esitelmän vuoro.

–Hmm, hyvaa huomenta. Esitelmani otsikko on "Mihin suomalaiset uskovat?" Suomalaisilla on monia jumalia, joilla kaikilla on omat vahvuusalueensa. Etainen jumala Kela huolehtii suomalaisten raha-asioista. Kuten kirjailija Jari Tervo kuvailee Layla-teoksessaan, suomalainen sanoo usein: "Kela maksaa." Joskus Kela myos inkarnoituu pitkatukkaisen miehen muodossa ja laulaa Bemareista.

Miehille ja naisille on lahtokohtaisesti omat jumalansa. Miehille tarkeita jumalia ovat muun muassa Karhu, Lynx ja Perkele. Metsanjumala Karhulle uhrataan runsaasti juomauhreja ja avioliittoja. Karhun palvominen huonontaa miesten yleiskuntoa, mutta lisaa huomattavasti hetkellista rohkeutta. Karhu tekee miehista myos uskomattoman taitavia laulajia ja naisenkaatajia.

Lynxille uhrataan bensaa, oljya ja terveytta. Lynxin palvojat jumaloivat yleensa myos Karhua eika tassa ole mitaan ristiriitaa. Perkeletta huudetaan avuksi, kun moottorisahan tera jumittuu puuhun tai kun naapurimaa tekee maalin jaakiekossa. Naisten tarkein jumala on Siduka: he suunnittelevat hartaasti Sidukalle menoa tai Sidukalla istumista. Siduka tekee naisista mukavan iloisia ja pyoreita. On myos miehia, jotka istuvat Sidukalla, mutta Karhun palvojat eivat pida heita miehina lainkaan. Joka kevat suomalaiset alkavat sisallissodan kaltaisen vaannoon siita, saako jostakin Suvista laulaa vai ei. Suvi lienee jokin vaistymassa oleva jumala.

Tuhannen ja yhden herneen tarinoita, osa 2/1001

Muut laskivat mäkeä, mutta nelivuotias Emma hääräili pihalla risujen kanssa.

–Emma, mitä sie rakentelet?

–Tässä on Suomi ja tässä on Afrikka. Ja niiden välissä on silta.

–Jaahas, mitäs Suomessa ja Afrikassa on?

–Afrikassa on puita ja villisika. Suomessa on jäähalli, puita ja kuoppa.

Tapahtumasta on neljä vuotta, mutta silta Afrikasta Suomeen on edelleen auki. Toivotan kaikki avuntarvitsijat sekä opiskelijat, työntekijät ja turistit sun muut tervetulleiksi Suomeen, vaikken koko maata omistakaan (vähän vajaat 1000 neliötä vain).  Täällä tarvitaan työntekijöitä ja veronmaksajia. On tuikitarpeellisia ammatteja, jotka eivät kiinnosta suomalaisia tarpeeksi (esimerkiksi hoitoalalla). 

Eräs nigerialainen kaverini pyysi jelppiä työnhaussa, joten näytin, miten tehdään työhakemus ja miten luetaan Mollia. Pian näin äijän siivoamassa markettia – oli saanut töitä kolmesta paikasta. Toisessa marketissa oli töissä tuttu sierraleonelainen huippu-urheilija. Eteläkorealainen kaverini teki työkseen lumitöitä, siivosi ruumishuonetta ja suoritti tohtoriopintoja. Olen auttanut useaa maahanmuuttajaa työnhaussa, viimeksi tänä syksynä paria kaveria. Älkäämme vetäkö vieraita esineitä nenäonteloon, jos näemme mamujen käsissä älypuhelimia, koska niillä on näppärä hakea töitä. Ja jos kieli- ja ammattitaidoton mamu vie työpaikkani, se on minulle aivan oikein. "Siitäs sait, sanoi Michael Knight", kuten setäni tapaa sanoa. 

Villisioille (kaiken väriset raiskaajat ja sen sellaiset) pitäisi olla kuoppa, sellainen vankimonttu, mistä ei pääse heavyllä. Ei nyt ihan saunan taakse sitä monttua, mutta siihen lähelle. Viattomat eivät saa joutua kärsimään, eivät minkään väriset. Tunnen mamuja, jotka työskentelevät Suomessa yrittäjinä, hoitajina, lääkäreinä, tutkijoina, siistijöinä, tulkkeina, pastoreina, rakennusmiehinä, opettajina ja oppilasohjaajina. On suuri vääryys, jos nämä Suomea rakentavat ihmiset joutuvat kärsimään raiskaajien vuoksi.  

Eebenpuu ja norsunluu

Oli aamurukouksen aika.

Seurasin vierestä, kun pojat hakivat puhdasta vettä rantasaunalta, pesivät kätensä, huuhtelivat suun, vetivät vettä nenään ja puhalsivat sen ulos. Pestiin kasvot ja kyynärvarret, hiukset kostutettiin, ja korvat sekä jalat saivat pesun. Kuulin monimutkaisen sarjan rukouksia ja näin suuren määrän kumarruksia. Ainoat  sanat, jotka ymmärsin, olivat usein toistuva "Allahu akbar".

Minulla on ollut omassa avainnipussani vierekkäin avaimet niin koulun moskeijaluokkaan kuin helluntaiseurakuntaankin, sulassa sovussa kuin eebenpuu ja norsunluu Paul McCartneyn pianon koskettimilla:

Ebony and ivory live together in perfect harmony
Side by side on my piano keyboard, oh Lord, why don't we?

We all know that people are the same where ever we go
There is good and bad in ev'ryone,
We learn to live, we learn to give
Each other what we need to survive together alive.
    (Ote Paul McCartneyn lyriikasta Ebony And Ivory)

Olen herännyt eritrealaisten, pakistanilaisten ja filipinojen kodeista. Minua on kohdeltu ystävällisesti. Minua on siunattu oppilailla Afganistanista, Angolasta, Japanista, Kongosta, Somaliasta, Tšetšeniasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Olen opettanut Turkin ja Irakin kurdeja. Sierra Leonesta kotoisin oleva ammattiurheilija on saunonut meillä ja tehnyt ylistysbiisin, jota vaimoni soitti pianolla. Olen käristänyt makkaraa nigerialaisten opiskelijoiden kanssa. Namibialaisten veljesten kanssa kirmasimme kuumasta saunasta parin kympin pakkaseen ja kahlasimme saunaa ympäri niin, että keuhkoihin alkoi koskea. Hangessa piti myös kieriä, luonnollisesti. Veljeksistä nuorempi oli kysynyt minua bestmanikseen.

Kesken erään suomi toisena kielenä -oppitunnin oppilaat alkoivat esitellä minulle arpiaan. Sellaisia arpia, joita suomalaisilla lapsilla ei ole, koska kaupungeissamme eivät kranaatit vihellä. Olen nähnyt kidutettuja ihmisiä, särkyneitä katseita. Eräs tuntemani mies, jota oli kidutettu kotimaassaan, joutui puukottajan uhriksi kotikaupunkini torilla. Syynä oli puukottajan mielestä väärä ihonväri.

Isäni äiti joutui lähtemään sotaa pakoon Viipurista. Hän ja hänen äitinsä ja pikkuveljensä matkustivat kymmenen päivää karjavaunussa ennen kuin pääsivät Vöyriin.

Muukalainen

Tuntui, että olin häviämässä tappelun. Vastustaja oli kookas, selvästi minua raamikkaampi. Olin jo yrittänyt kaikkia vähiä kikkoja, jotka tiesin. Sitten apuun tuli tuntematon harteikas silmälasipäinen mies, joka sai sen kirotun kopiokoneen toimimaan. Kiitin, laahustin takaisin läppärin ääreen ja jatkoin raportin väsäämistä. Myöhemmin samana iltana sama harteikas mies tuli juttelemaan ja pelasti minut toisesta pulasta: sivunumeroiden laittamisesta. 

–Öö, kiitos taas. Mie saan tään kohta valmiiks, mitä jos mie tarjoon Mäkissä iltapalan?
–Sopii.

Lompsimme yliopiston kirjastolta kohti Kauppakadun Mäkkiä.

–Mistäpäin oot kotosin?
–Somalimaasta.
–Iska waran?
–Miten sä osaat somalia?
–Oon opettanut pari vuotta suomea toisena kielenä. Enin osa oppilaista oli Somaliasta. Siinä tyhmempiki oppii. Jaahas, vai että Somaliasta.

–Mut mä tuun Somalimaasta, se on eri asia, se on pohjoisempana.

–Okei, nyt mie tajuan, mahadsanid. Ku jotkut, esim. yks imaami, sano menevänsä lomalle Pohjois-Somaliaan, niin se tarkottiki Somalimaata. Okei.

Muhammed meni Mäkin tiskille ja väläytti myyjälle häikäisevän hymyn:

–Big Mac -ateria Kokiksella. Seuraava maksaa! 

Pöydässä Muhammed kertoi, että hän oli lukenut paljon karjalaisesta kulttuurista.

 –Ei oo totta! Mie oon Karjalasta kotosin ja sukunimiki on Karjalainen!

Ranskalaiset olivat vaarassa jäähtyä, kun kävin läpi vähäisen tietouteni karjalaisesta kulttuurista karjalanpiirakoista pashaan ja ortodoksisuudesta Parppeinvaaran runokylään. 

–Yhellä koululla ortodoksipappi tuli siunaamaan virpovitsat pirskottamalla niitten päälle vettä. Ja niitä ei saanu sanoa virpomisvitsoiksi, vaan virpovitsoiksi. Niillä toivotettiin siunausta.

Muhammed osasi kertoa enemmän karjalaisuudesta kuin minä. Lopulta löysimme paljon yhteistä hänen esi-isiensä paimentolaiskulttuurista ja minun karjalaisesta taustastani (vaikka sekarotuinen olen, kuten kaikki muutkin). Juttelimme Somalian tilanteesta. Muhammed yllätti minut:

–Somaliassa ihmisten pitäs antaa toisilleen anteeksi niin kuin kristityt tekevät.
Muslimituttavallani oli korkeampi käsitys kristityistä kuin minulla, joka olen kristitty.

Tämä tarina on tosi ja tapahtui Jaakon ollessa Jyväskylässä erkkaopeopinnoissa. Nimi muutettu.

Langoista parhaat, osa 1/3

kauheat mutkat on Kaamasen tiellä

paljolti liikennepainetta
Nuorgamin Jouni kun myymässä siellä
on kuulua potenssiainetta
(katkelma Juha Vainion kappaleesta Matkalla pohjoiseen)

JUNNUN JÄLJILLÄ
Säv. J. Leskinen (Syksyn sävel)
San. Chest

poimittiin Spotifysta
koti- sekä ulkomaista
matkamusaa miehiseen makuun
tunnariksi Junnun biisi
jossa äijäkööri kiisi
pohjoiseen tietyn lääkkeen hakuun

soi matkalla Cash
ja puutui niin ass
kun Norjaan
ajeltiin Skodalla
me teltassa nukuttiin
sekä kodalla

makkaraa kului paljon
tultiin etelän suuntaan Utsjoelta
haistiin hieltä ja haistiin noelta

lankomies kuskina huhki
soittolista kului puhki
jaksoi kuunnella vain Vainiota
yhtäkkiä huomasin sen
kartasta tien nimen
tunnarista tutun, mainiota

oon Kaamasen tiellä
ja kauppa on siellä
ja Jounin
poika myy troppia
hei, lankomies
nyt heti stoppia

tästä kuultu on paljon
mutta todellisuus
ompi enemmän
täällä on puoti
tuossa myy uutetta hän

Yllytyshullu

Piti juosta 32 km. En ollut koskaan juossut niin pitkää matkaa. Minulla oli kirittäjä ensimmäiselle kympille. Mokoma yllytti juoksemaan saman tien täyden maratonin, koska olin siitä vuosia haaveillut.
–Ei kai sitä viiti.

Kolmenkympin kohdalla tuntui kuitenkin niin hyvältä, että päätin kokeilla 42,195 km hölkkäämistä ilman kävelyaskelia. Olin lukenut, että 35 km kohdalla tulisi seinä – seurasin gepsiä: ei tullut, ähäkutti! Reilu kilometri myöhemmin se kuitenkin tuli, kun aloin nousta Shellin mäkeä neljättä kertaa: askel lyheni niin, että virkeät itäkarjalaiset maatuskat olisivat kävelleet ohi. Lonkankoukistajat ja tarakka olivat sen tuntuiset, että repeäisivät hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin, että jokin paikka kramppaa ja päädyn poimimaan rentun ruusuja tuolta maantien ojasta. Pidin väkisin hölkän päällä.

"When my body says NO, I say YES." (Arnold)

Satoi vettä. 40 km tuli täyteen, köpöttelin improvisoidulle lisälenkille. Ei kipuja, pelkkää juoksijan pilveä, kuolonkankeuskin hieman hellitti. Nylkytin kaiken varalta hieman yli virallisen mitan, ettei tule sanomista. 42,26 km keskisykkeellä 152. Aikaa meni 4.40. En päihittänyt isää enkä veljeä maratonajassa, mutta itseni ylitin. Kävelin kotiin aurinkolasit huurussa. What a feeling!

Suihkuun mennessä huomasin, että minulla oli ollut kahdet shortsit päällekkäin (ns. kaksoislataus). Pelasin lasten kanssa lautapelejä ja pistäydyin pankissa neuvottelemassa asuntolainasta. Oli hyvä olo, kylmä ja jano. Ruoka ei maistunut moneen tuntiin. Lihakset palautuivat viidessä päivässä, nilkkoihin koski viisi viikkoa. Kun kroppa jäähtyi, alkoi kramppailu jalkapohjissa sekä räätälinlihaksissa. Oli kova työ syödä hölkän aikana menetetyt 4037 kilokaloria.

P.s. Huolto oli toteutettu siten, että vaimo jätti kuistimme kaiteelle pullon omatekoista urheilulitkua, jonka nappasin mukaan aina 10 km välein. 20 km kohdalla pullo ei ollutkaan kaiteella, joten pistäydyin sairaalan vessassa täyttämässä pullon vedellä. 

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 10/10

L niin kuin lääkäri tai lajinvaihto

Oli ikävää istua pöydän väärällä puolella ja odottaa tuomiota. Atleettisen näköinen ortopedi Puukkonen* kertoi magneettikuvien tulokset: se ja se jänne oli katkennut ukkovarpaasta, korjaantunut jotenkin itsestään, mutta jäänyt liian väljäksi – siksi siihen koski aina juostessa. Tohtori sanoi, ettei sitä kannata leikata eikä fysioterapia auta.
–No, mites mie sitten juoksentelen?
–Joko lopetat sen juoksemisen tai sitten juokset ja siihen sattuu.

Oikeasta polvesta, jota oli aikanaan leikattu kahdesti, Puukkonen tokaisi:

Kuuntelin saarnan, kun en muuta voinut:

–Urheilija on semmonen, joka lyö itteään vasaralla sormeen ja tulee mulle itkeen, että sattuu. Ja sitt' ku mä oon korjannu sen sormen, niin se menee ja lyö siihen uudestaan. Mä tiiän, mull'on 13 SM-mitalia.

Minulla ei ole yhtään SM-mitalia, mutta intoa korikseen löytyy yhä. Kahdesti viikossa pelaan: maanantaisin junnujen treenejä vetäessä (yläkoulu, lukio ja amis) ja torstaisin TYKY-koriksessa (jossa keskimäärin kaksi kahelia pelaajaa). Lisäksi nautin ulkokentillä katukorikset, manhattanit, American Ballit sun muut aina kun mahdollista. 

Donkkia minikoreihin, kun ei ylemmäs yllä. Kevät 2014.

Pian aurinko sulattaa pelikentät ja Ähtärin ikämiehet yrittävät taas voittaa Esko Peltosen manhattanissa (kerta se olisi ensimmäinenkin). Kotona vaimo sitten taas sanoo tappion kärsineelle miehelle, että älkääs nyt, hyvänen aika, vanhat ukot yrittäkö mahottomia!

Ja pelitovereiden kesken haaveillaan ja puhutaan katukoristurnaukseen menosta kesällä. Pelipaidatkin painatettiin jo viisi vuotta sitten, ne päällä ei olla vielä pelattu.

*Nimeä muutettu, mutta vain hieman.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 9/10

L niin kuin Lyska

Kurki pitkine jalkoineen oli varma kevään merkki Lyskalla: nimittäin Katajan valmentaja Mikko "Mile" Kurki* ja ykköspelaaja Jukka "Julle" Tolvanen tulivat heittelemään ilman paitaa, ruskettuneina jo ennen kesää. Myös Ketse Kettunen saapui Aakun kanssa donkkailemaan kuluneella viininpunaisella pallolla. Itseä harmitti, kun en koskaan yltänyt yhtä hyvin. Kataja viihtyi hyvin Lyskan suunnalla, samoin lehmus, mänty ja JoKoPo. Siellä taituroi usein myös jonglööri nimeltä Miika, joka heitti erikoisella tyylillä, mutta tarkasti kuin Larry Bird.

–No, jos monta pientä palloo pyssyy hallussa, niin miksei yks isoki?

Kentän ohi vaelsi hippiäisiä, varsinkin Ilosaarirockin aikaan. Ja pensasaidassa kuhisivat mitkälie ötökät, kun sieltä usein palloa haettiin. Kesken eräiden pelien Larus argentatus syöksypommitti Monosen deltoideuksen etuosaa, koska mies muistutti erehdyttävästi patsasta. Lyskan mäntyjen varjossa pelattiin myös sikana American Ballia: paras versio oli sellainen, jossa 11. ja 21. vapari piti tehdä vasurin hookilla. Ja jos heitti helan (eli ei osunut korirenkaaseen tai levyyn), pisteet nollautuivat - ei pöllömpi peli. Kävin Lyskalla usein yksinkin: kuhanpahan treenasin layuppeja eri kulmista Vode Voutilaisen opettaman rutiinin mukaisesti. Hyvät muistot jäi Lyskasta: ei vakavia loukkaantumisia eikä kettuiluja.

P.s. Seuraavassa ja viimeisessä jaksossa on aiheena lajinvaihto.

*Katajan jälkeen Kurki on valmentanut ainakin Panttereita ja Pussihukkia.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 8/10

A niin kuin Akateemiset Koripalloilijat

Siitä oli tullut eräänlainen rituaali: söin aina kaksi kevytviiliä sokerilla ja kanelilla, täytin Mehukatti-pullon vedellä ja laitoin sinivalkopunaisen pallon tarakalle. Joskus otin mukaan banaania tai rusinoita, mutta yleensä selvisin pelkällä vedellä muutaman tunnin. Niinivaaran rinnettä alas, ohi Tuomon isän radioamatöörimaston ja hyvät vauhdit Suvantosillalla. Lyskan kenttä Joensuun keskustassa kutsui nuorta laiheliinia usein.

Yleensä palloilin siellä ikätoverieni kanssa, mutta joskus ylitin sukupolvien välisen kuilun. Lyskalla pelasi säännöllisesti eräs tiivis aikuisten herrasmiesten porukka, johon kuului hyvin tarkkoja kolmoslinkoja. Varsinainen sharpshooter oli Olli, joka ei syöttänyt koskaan, mutta osui kaaren takaa tarkasti kuin netin kohdennettu mainos. Se sakki pelasi tosissaan, kyse ei ollut mistään pelailusta, jossa pisteidenlaskulla ei ole niin väliä. Joskus he armollisesti ottivat meidät klopit mukaan peleihinsä.

Vuodet kuluivat, nopeasti niin kuin niillä on tapana. Lusin yläasteen, menin lukioon, lopetin joukkueessa pelaamisen, sain valkolakin, kävin intin ja jostain käsittämätömästä syystä päädyin yliopistoon opiskelemaan opettajaksi.

Eräänä päivänä Late sanoi:
–Tuu Niinivaaralle pelaamaan, siellä on hyvät pelit.

Menin pelipaikalle. Tiesin ennestään vain Laten, joka pelasi Phoenix Sunsin T-paidassa ja oli kova vääntämään korin alla.
–Hetkinen!
Pukuhuoneessa koristossujaan puki sama herrasmieskööri, jonka olin tottunut näkemään Lyskan kentällä, sama lähes salaseuramainen ja myyttinen kokoonpano. Näyttivät tismalleen samalta kuin lähes vuosikymmen aiemmin, ehkä hieman arvovaltaa oli ohimoille tullut. Olli heitti yhtä tarkasti kuin ennen ja syötti yhtä vähän (koska vähempää ei voinut). Kuulin Latelta myöhemmin, että ydinporukka oli takavuosien Joensuun Akateemiset Koripalloilijat (JOAK), joka oli pelannut aikanaan sarjaakin. Kun miehet olivat saaneet tarpeeksi polvivammoja, he olivat siirtyneet sisäkentille. 

Vielä Ähtärissä asuessa olen saanut tekstarilla JOAK:in pelikutsuja. Pitänee joku päivä tehdä comeback.

P.s. Seuraavassa jaksossa: Legendaarinen Lyskan kenttä, jota ei enää ole, ansaitsee yhden kokonaisen blogitekstin.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 7/10

B niin kuin BIGGER!

–Jaakko, tahdotko tulla samanlaiseksi kuin hän?
Valmentajani Predrag Grujic osoitti lihaksikasta koripalloilijaa, Marko Mutikaista*, joka hyppi aitoja vanhan urheilutalon parketilla. Ymmärsin heti, mutta väärin ja aloin nostelemaan murkuloita entistä enemmän. Mutikainen, kovan treenin kummisetä, vuodatti hikeä urheilutalon punttisalilla, joten suuntasin sinne mustassa hihattomassa Shaq-paidassa. Marko puuttui peliin, kun ylisuuret painot heiluttivat minua:

–Seis, nuorimies! Nyt otat pelkän levytangon ja teet niitä hauiskääntöjä selkä seinää vasten. Noooin!

                                                

Kyselin Markolta treenivinkkejä ja kärsivällisesti hän niitä jakeli, vaikka olin takuulla kokolailla rasittava rimpula. Kerran hän tosin tokaisi, että voisin tuoda hänelle sata markkaa koutsinpalkkiota, minkä tulkitsin kuitenkin vitsiksi. Muistan erään I divaripelin, jossa Mutikainen heitti kahdeksan kolmosta sisään, kaikki erittäin kaukaa. Hän kyykkäsi kovaa ja pystyi donkkaamaan, vaikkei ollut pitkä. Jonkin ajan päästä Markosta sanottiin, että hän bodasi itsensä ulos koriskuvioista.

Urheilutalolla näin ensimmäisen kerran myös tulevan treenikaverini Monosen, kun tämä teki hauiskääntöjä ja pystysoutuja supersarjoina verisuonet pullottaen. Aloimme puntin lomassa tekemään donkkitreeniä minikoreihin. Myöhemmin päädyimme treenaamaan samassa joukkueessa (JoKoPo) sekä nostamaan puntteja lukion salilla ja kotisalillamme. Kerran, kun saunoimme meillä punttien ja pullistelujen päälle ja oli kova pakkanen, saimme päähämme lähteä Mäkkiin Hopeanuolella pelkät pyyhkeet päällä. Ja joukkuetovereissa herätimme hilpeyttä ainaisella pullistelulla pukuhuoneen peilin edessä: toinen esitteli pyykkilautaa ja toinen Pectoralis Majoreita. Istuimme Rantakylän urheiluhallin pukuhuoneessa aina peiliä vastapäätä. Monosen nimi kehittyi Donkki-Monoseksi, kun hän onnistui lyömään pallon renkaan läpi pelissä - kiitos jatkuvan askelkyykkytreenin. Itse en koskaan yltänyt donkkaamaan pelissä, vaikka olin Monosta pidempi.

–Jake, etkö sie tuu treeneihin?

–Ääh, mie meen puntille.

Lukion toisena vuonna lopetin joukkueessa pelaamisen, koska en yksinkertaisesti ollut tarpeeksi motivoitunut treenaamaan joka ilta vain muutaman peliminuutin tähden. Lukion korisvalmennuksessa kävin koko lukion ajan ja sain koripalloa pelaamalla 11 kurssia kasaan. Korisvalmennuksessa toipilaat saivat mennä puntille, joten olin usein toipilas. Minusta ei koskaan tullut yhtä lihaksikasta eikä taitavaa kuin esikuvastani Mutikaisesta, mutta ulos koriskuvioista itseni bodasin.

P.s. Seuraavassa jaksossa pääsen pelaamaan miesten kanssa.

*Marko Mutikainen on tosielämässä Marko Mutikainen.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 6/10

T niin kuin takapiha

Oli lämmin elokuinen ilta Niinivaaralla, takapihan koriskentällä.

–Tuuhan kattomaan, Jake.

Juki heitti vapaaheiton sukkana. Pallo kimposi korilevyn alareunasta sorakentän pintaan ja siitä suoraan veljeni käsiin niin, ettei hänen tarvinnut liikkua viivalta mihinkään. Ei yksi puhdas vapaaheitto vielä mitään, mutta hän heitti niitä peräkkäin neljäkymmentäviisi, kaikki virheettömiä ja toistensa kopioita.

–Tuuhan pelaamaan yksykkönen.

Siihen mennessä olin voittanut kaikki veljesten väliset viralliset yhdentoista pisteen pelit sellaisella tyylillä, jota veljeni usein kommentoi lainaamalla täyskaimaansa:

kauniita liikkeitä

kauhalla

ylös alas

mahtavalla rauhalla

pyörähdys ja hyppy

oot oppinut sen

tää on öinen tiputanssi

kaivinkoneiden

    (J.Karjalainen: Do The Kaivinkone)

Sinä iltana hävisin ensimmäisen kerran Jukille, oikeastaan jo ennen pelin alkua. Sen jälkeen olen päihittänyt hänet suurin piirtein yhtä usein kuin Suomi on voittanut Euroviisut (nollille jäämisiä lienee myös sama määrä kuin Suomella). Tuona kesänä veljeni kulutti takapihamme korisukan puhki heittämällä satatuhatta kirjattua heittoa, joista vapaaheitot upposivat 87-prosenttisesti ja kolmosistakin meni sisään yli puolet. Lisäksi pelasimme takapihan soralla erilaisilla kokoonpanoilla ja siellä pidettiin myös kovatasoiset Jukkien treenit, joissa muun muassa tehtiin jännehyppyjä tappiin asti.

Joensuu, kesä 1997.

P.s. Seuraavassa jaksossa kaksi kaunista asiaa, koris ja puntti, syleilevät toisiaan.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 5/10

E niin kuin Easter Tournament

Olimme opiskelijoita, vaimoni ja minä. Arkiaamuisin pyöräillimme joen vartta yliopistolle, noin viisi kilometriä. Lounasaikaan poljimme kotiin keittämään mannapuuroa tai muuta saman hintaluokan apetta, koska yliopistoruokalan 2,45 € maksava ateria tuntui liian porvarilliselta. Puolen tunnin päiväköllytyksen jälkeen mankeloimme takaisin kampukselle. Opiskelun ohessa vaimo tienasi rahaa R-kioskin tätinä ja kanttorin sijaisuuksilla, minä puolestani haalin opesijaisuuksia ja liikuntakerhon vetoja. Lisäksi tuomaroin Jukka-veljen kanssa korista pientä korvausta vastaan: junnupelejä ja miesten III-divaria. Junnuturnauksissa sai mussuttaa junnujen äitien tekemää pitsaa ja mokkapaloja sekä kitata rajattomasti kuumaa ylellisyystuotetta, joka valmistetaan pavuista.

Eräänä kevätpäivänä veljeni soitti:

–Jake hei, nyt ois kuule hyvät tienestit luvassa! Lähetään Lahteen viheltää Easter Tournamenttia, iso turnaus, neljän päivän reissu.

–Lähetään ihmeessä!

Kataja Basketin bussi vei meidät Business Cityyn. Paikan päällä veljeksiltä kysyttiin:

–Mites toi majoitus: koulumajoitus vai hotelli?

–Otetaanko hotelli, niin voijjaan kattoo yöllä NBA:tä?

–Otetaan vaan.

Illalla löytyi katukoriskenttä, yöllä katsoimme NBA:tä. Aamupäivästä suunnistimme etupainoisina turnauspaikalle. Mustat suorat housut jalkaan ja tuomaripaidat päälle. Juoksimme pilli suussa pelin toisensa jälkeen: Jukka asiansa osaavana ja minä tuomaria näytellen. Yhden asian minäkin osasin: teknisten virheiden eli tekujen antamisen. Basketklubben Järva pelasi niin sikamaisesti, että saimme antaa tekuja kaiken aikaa ja heittää molemmat koutsit pelistä pois, kun eivät osanneet olla ihmisiksi. Ristimme joukkueen Järjen Valoksi.

Koitti neljäs päivä ja tienestin suuruus selvisi: kun tuloista nippastiin pois neljän tähden hotellissa asuminen, sain 24 euroa. Siinä oli selittelemistä vaimolle, joka luuli minun saapuvan hieman paksumman tuohinipun kanssa.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan takapihalla. Paljon ja kovaa.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 4/10

K niin kuin Kataja. Sieltä kaikki alkoi.

Vitosluokalla potkupallo vaihtui koripalloon, kiitos kaveripiirin, jonka hyvässä imussa kuljin. Ensimmäinen valmentajani Katajassa oli Predrag Grujic, joka muistutti harmaissa collegeissaan Rocky Balboaa. Kun astuimme vanhan urheilutalon parketille, Pepe oli yleensä hallissa tekemässä etunojapunnerruksia - sangen pitkiä sarjoja. Muutama päivä sitten otin yhteyttä Pepeen: hän muisti minut yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen (vaimoni mielestä siksi, että olin takuulla ollut niin äänekäs koutsattava). 

Katajan miesten ykkösjoukkue pelasi tuolloin ykkösdivaria ja kokoonpanoon kuuluivat muun muassa legendat Bernard Harris ja Leon Huff. Harris oli jopa pelannut yhden kauden NBA:ssa: "Kerran Kareem Abdul-Jabbar saapui ennen peliä pukuhuoneeseemme ja meni pissalle... Hei, taidan olla NBA:ssa, ajattelin." * Leon Huff oli puolestaan Katajan ensimmäinen jenkkivahvistus, joka oli palannut seuraan jäähdyttelemään.

Tuohon aikaan Katajan miesten ykkösjoukkueella oli äärimmäisen tyylikkäät raitashortsit. Pian junnut vaativat äitejään ompelemaan heille samanlaiset. Haaveilin ammattikoripalloilijan urasta, mutta jokin meni pieleen ja minusta tuli opettaja.

En ollut kaksinen pelaaja. Kutosluokalla muuan koulukaveri kiusasi minua, koska hän oli sanomalehti Karjalaisesta lukenut, että olin tehnyt pelissä vain yhden ainoan pisteen ja jäänyt pistetilaston jumboksi: "Karjalainen, oikein pistemies!" Nautin kuitenkin koriksesta. Tinkasimme luvan päästä heittelemään sivukoreihin miesten koristreenien ajaksi. Pelasimme pihalla ja puutarhassa ja opettelimme donkkaamaan minikoreihin, kunnes ranteet olivat verillä kuin harakirikandidaatilla. Roikuin Katajassa 1992 - 1995, kunnes Katajasta loppui ikäisteni pelaajamateriaali, jolloin siirryimme Joensuun Koripoikiin.

Rantakylän urheiluhallin varastossa, suuren pallohäkin pohjalla, oli liukkaiksi kuluneita palloja, joilla ei enää pelattu, mutta joita ei oltu raaskittu poiskaan heittää. Niissä luki JoTo, mikä viittasi seuramme entiseen nimeen: Joen Tovereihin. Työväenurheilu muistutti olemassaolostaan. Myöhemmin Joensuun Koripojat hävisivät viimeisen taistonsa Katajalle ja seuran toiminta tyrehtyi.

P.s. Seuraava teksti kertoo siitä, kun veljekset lähtivät tienaamaan rahaa tuomaroimalla isoa turnausta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitellusti.

*Harris Urheilusanomien haastattelussa 2014.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 3/10

S is for the Streets of Cebu 

Kartsu has always been good at passing the basketball. Now he gives so good no-look pass over the guy who defends me that I can finally go for a slam dunk (the basket rim is low enough for me). Maayo! This is the court where we have been playing for the last few weeks. There is a small chapel near by and a young boy is always uprooting on its yard. Rottening garbage is smelling, grasshoppers are chirping and it's warm. We play until the gabii comes (it comes quickly here) and funny tokay geckos start to roam on the walls and ceilings repeating their name: "Tokay, tokay".

Here in Philippines you can find a basketball court from almost every block - thanks to American soldiers who brought the game here some decades ago. We play basketball everywhere: on the courts, streets and sand. Many Philipinos want to challenge us americanos (as they call us because of our white skin) for either 2 on 2 or 1 on 1 game. We, Finnish vikings, are quite much bigger than an average Philipino, but they are very fast and skillful. They play hard but fair and they are always friendly, salamat for that. We learn to count the points in cebuano: usa, duha, tulo, upat, lima, unom, pito, walo, siyam...

Real street basketball in Cebu City. Photo: Dominic DeGrazier. 

One of the places where we play is in a slum by the sea. It's hot and the court is dusty, there are no nets in the baskets and players have no shoes, but it doesn't matter - we enjoy the game. After several tough matches we, Kartsu and I, invite the players to come back in the gabii and watch a film about Jesus. We often recover from the training by fast carbohydrates bought from the street market: fried bananas and warm Coke. Even from the poorest village of Camotes Islands you can always find Coke.

Cebu Island, Philippines. Summer 2000.

P.s. The next blog text is about my first basketball team: Joensuun Kataja.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 2/10

A niin kuin Amerikan pelikentät

Laskeuduimme vaimon kanssa Atlantan lentokentälle. Tullissa jäimme kiinni meetvurstivoileipien salakuljettamisesta. Pieni virkaintoinen tullikoira jäkitti vieressäni ja jouduin luovuttamaan voileivät Amerikalle. Eivät ampuneet minua täyteen 9 mm reikiä, mutta iso virkaintoinen tulli-ihminen tivasi minulta kaikenlaista:
-What do you do for living?
-Er...I'm a student, madam.
-What do you study?
-Education, madam.
-Why?

(Sitä samaa kysyn edelleen itseltäni.)

Lopulta meidät päästettiin sisään Mahdollisuuksien maahan. Suuntasimme isäntäväen kanssa Cheese Cake Factoryn kautta hotellille. Hämähäkki puri minua yöllä otsasta, johon kasvoi kookas kutiava pahka.

Talviaamu valkeni kaupungissa, jossa Seppo Räty oli heittänyt olympiapronssia kahdeksisen vuotta aiemmin. Juoksin aamulenkin shortseissa, kun luulin, että Georgiassa olisi lämmin - sehän on, hyvänen aika, suoraan Floridan naapurissa! Ihmisiä tuli vastaan talvikamppeissa. Oli vietävän kylmä. Treenasin lämpimikseni hotellin kuntosalilla. Aamupalan jälkeen suuntasimme Coca-Cola-museoon (first things first) ja illalla odotti täyttymys: Atlanta Hawks vastaan Minnesota Timberwolves. Olin fanittanut NBA:tä vuosien ajan lukemalla SLAM-lehteä ja katsomalla NBA Actioneja, mutta lopultakin pääsin katsomaan kyseistä sarjaa livenä. 211-senttinen Kevin Garnett nakutti 30 pistettä. Tuon kauden jälkeen hänet valittiin NBA:n runkosarjan arvokkaimmaksi pelaajaksi. 

Alabaman puolella pääsin pelaamaan katukorista White Men Can't Jump -elokuvan hengessä, joskaan en rahasta.

norsunluu ja eebenpuu
niinku Paulin laulussa
on harmonias
katukoriksessa
kirkon takapihalla
   (Chest)

Se oli vuonna 2004.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan katukorista Kaakkois-Aasiassa ja opetellaan laskemaan pisteet cebuanoksi.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 1/10

B

Valmentaja piirtää fläppitaululle valtavan B-kirjaimen ja sen viereen toisen.

–Jätkät, mitä tää meinaa?

Big Brotheria ei vielä tuolloin oltu keksittykään, joten emme osaa vastata mitään. Valmentaja ja joukkueenjohtaja vaihtavat muutaman sanan Brigette Bardotista ja nauravat, mutta se ei ilmeisesti ole oikea vastaus.

–Se meinaa, että Back to Basics! Myö lähetään treenaamaan perusasioita. Ei mitään ihmekikkoja, vaan koriksen perusasioita. Myö tähätään ens kauvveks SM-sarjaan. 

Mukana oltiin.

Sinä kesänä oli joukkueen treenit joka arkipäivä, kaksi treeniä päivässä: heittoharjoituksia, punttisalia, taktiikkaa, sekä hyppy- ja juoksutreenejä keskuskentän tartanilla. Kerrankin juostiin 20 sadan metrin vetoa ja loikat päälle. Sen jälkeen maistui pallojäätelö joen rannassa.

Tuntui ammattimaiselta pyöräillä aamutreeneihin vanhalle urheilutalolle tai Rantakylän urheiluhallille. Ja jotenkin ihmeellisesti sitä jaksoi kaiken lisäksi pelata katukorista legendaarisella Lyskan kentällä. Siellä oli korit sen verran alhaalla ja vinksallaan, että ylsin loppukesästä donkkaamaan toiseen niistä – jopa pelissä, jos oli tarpeeksi tilaa. Joskus pelasimme keskiyöhön asti.

Kesä treenattiin, mutta B-nuorten SM-sarjaan ei päästy. 

Joensuu, kesä '96.

P.s. Seuraavassa jaksossa katsotaan NBA:tä livenä ja pelataan katukorista Syvässä Etelässä.

Perheenisän kaksoiselämä

kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään
joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään
   (Juice)

Viime keväänä kurkkasin Facebookia kesken poikain saunaillan. Siellä mainostettiin SuomiLOVE-ohjelmaa: "Yllätä rakkaasi televisiossa." Pyydettiin lähettämään rakkaustarina, johon liittyy jokin suomalainen laulu. Mailasin välittömästi blogitekstin Blondivero* sellaisenaan YLE:lle yhteystietojen kera ja jatkoin saunomista.

Kului joitakin viikkoja ja ehdin jo unohtaa koko asian. Eräänä päivänä sain puhelun minulle tuntemattomasta numerosta. Soittaja esittäytyi ja kuulosti hyvin pitkälti telemarkkinoijalta, joten katkaisin puhelun. Kun sama numero soitti taas, hylkäsin puhelun. Sitten sain tekstarin: "Olemme kiinnostuneet tekstistäsi. Haluatko osallistua SuomiLOVE-ohjelmaan?"

Siitä alkoi kolmen kuukauden kaksoiselämä. On se kohtalaisen mutkikasta! En voinut jättää puhelintani vaimon ulottuville, yleensä pidin sitä äänettömällä (siis puhelinta, ei vaimoa). Kävin salaa Honkiniemen leirikeskuksessa haastateltavana SuomiLOVE-ohjelmaa varten. Menin mukamas kaverille tekemään rap-biisiä, mutta lainasinkin työparin auton ja karautin Honkiniemeen. Oli tuulinen sää, joten päädyimme suorittamaan haastattelun kodassa. Vuolin kiehiset, tein tulet, kerroin videokameralle blondiverosta ja omistin rakkaalleni kappaleen Paratiisiin. Hurjastelin takaisin Ähtäriin, piti ehtiä keskimmäisen mukulan kevätkirkkoon. Loikin kirkon portaat ylös kuin Rocky Balboa - juuri kun kirkonkellot soivat - ja istuin savuntuoksuisena vaimon viereen.

Eräänä elokuisena päivänä vein vaimon Helsinkiin. Olin sanonut hänelle, että ottaa sen päivän palkatonta virkavapaata. Vielä Ylen studioon astuessaan hän luuli, että menemme vain studioyleisöksi. Kuoro lauloi, bändi soitti ja Mikko Kuustonen lauloi meille kahdelle. Eipä olisi uskonut vuonna 1996, että tällaista tulee tapahtumaan, kun kaverin Cherryssä kuunneltiin Mustaa jalokiveä.

Eilen pötköttelimme vaimon kanssa hotellihuoneessa ja katsoimme itseämme telkkarista.

*http://naapurinjaakko.blogspot.fi/2013/09/blondivero.html

ONTTOLA MIELESSÄIN

Jukka Karjalainen & Jaakko Karjalainen

käskyistä, kylmistä öistä
kamman pitkän piikkilöistä
niistä on veljesten runot tehty

Ootan postia

(Jaakko Karjalainen)

kokoonnumme kolmeen riviin

tottunut oon kaikkien nimiin

Halosiin ja Heikkisiin ja Hukkaan

kenttäpostin jakaa luti

taaskin menee miulta huti 

miulle kirjota ei koskaan kukkaan

postia turhaan ootan

joka kerta aina vain enemmän

toiset saa kirjeet 

vaan koskaan ei kirjoita hän

mäen päällä vartiossa

samassa paikassa jossa

puoli vuotta sitten istuin yksin

taas saapuu kenttäposti

täällä skippaan sen helposti

kun kulovartiossa yskin

postia turhaan ootan

joka kerta aina vain enemmän

toiset saa kirjeet 

vaan koskaan ei kirjoita hän

kasarmille hain postin

kortit pässin pöytään nostin

niissä tytöt oottaa kotiutuvii

heti jälkeen postinjaon

aloitan puntille paon

pää täynnä riimejä riutuvii

postia turhaan ootan

mutta aina tulee vain ei-oota

mie salille meen 

ja koitan itteni koota

Onttolan mies

(Jukka Karjalainen)

miksi niin, leirille kun lähdetään

kasarmin taas joutuu jättämään

tetsauksen toivoin olevan takana päin

kohtasin sen jälleen edestäin

leirille meen, ei ole pelkoo, hajoo en

runtua, taas paljon luvas, tiedän sen

siviiliin, en taida päästä takaisin

mut kuitenkin, siitä mä uneksin

vartioon meen
huomaan kenttäpulloni
kii jäätyneen

veistän runoa pakin kanteen

sen naapurin Pirkosta teen

sen naapurin Pirkosta teen 

leirille meen, ei ole pelkoo, hajoo en

runtua, taas paljon luvas, tiedän sen

siviiliin, en taida päästä takaisin

mut kuitenkin, siitä mä uneksin

Ilma viilenee 

(Jukka Karjalainen)

pusikossa ilma viilenee
meikä lämpimikseen hyppelee

rannetta katson haikaillen
kellonkin rikkoi pakkanen

koripalloon olin koukussa
 nyt Tappokukkulalla montussa

siviilit ei jaksa välittää
 puoleen kuuhun naista nähnytkään

Onttola rullaa tavallaan
 täällä runtuu kyllä saa

aamulenkit seuraa toisiaan
 joku taas puskaan oksentaa

ei siviili koita milloinkaan
 vaikka kamman piikkei katkotaan

unelmissa kassun sänky on
 metsäleiri melkein loputon

viime yönä ojaa tetsattiin
 tänään poteroita kaivettiin

illalla kaalipataa syön
 riu'ulla istun alkuyön

unta alle kolme varttii on
 käsky käy parivartioon

Onttola rullaa tavallaan
 täällä runtuu kyllä saa

aamulenkit seuraa toisiaan
 joku taas puskaan oksentaa

ei siviili koita milloinkaan
 vaikka kamman piikkei katkotaan

jälkeen leirin kamat kasataan
 tehokkuus tietty huipussaan

mitä nopeammin siivotaan
 sitä nopeammin elbaamaan

kasarmin möly mahdoton
 pakenen telttakuivaamoon

siellä kuivuu maastotakkeja
välttelen siivousnakkeja

kasarmin peränurkassa
 vietän hetken turvassa

varmuudeksi valot sammutan
käyn päälle teltan makaamaan

tuvassa leiri kerrataan
sankareita kaikki kerrassaan

Kankare valot sammuttaa
Kankkusta lehdet kiinnostaa

Onttola rullaa tavallaan
 täällä runtuu kyllä saa

aamulenkit seuraa toisiaan
 joku taas puskaan oksentaa

ei siviili koita milloinkaan
vaikka kamman piikkei katkotaan

Tarinankertoja (vailla vertoja)

Pielisjoen rannoilla oli kevät. Suuntasimme isän kanssa sinne, missä oli vielä talvi. 

Alkumatkasta pistäydyimme isän äidin, Vieno-mummon, luona. Hän syötti meidät ähkyyn poron- ja hirvenlihalla, keitti kahvit ja tarjoili munkit. Koska meistä ei ollut hetkeen muuhun kuin pötköttelemään, Vieno-mummo vetäisi olohuoneen lattialle patjat, kehotti laittamaan pitkäkseen ja alkoi kertoa tarinoita vieraista maista, joissa oli kirjallisuuden kautta vieraillut. Oli autiomaata ja mustaa hiekkaa - tarinoita yhdisti kotiseuturakkaus. Taisin nukahtaa. 

Huomenna kannamme isän kanssa Vieno-mummon arkkua.

                    Ota hänet vastaan, suuri, pyhä Jumala.

                    Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.

                    Ota hänet vastaan, taivaan kotiin avaraan.

                    Ota hänet vastaan iloon loppumattomaan.

                    Ota hänet vastaan. Tuuli hiljaa puhaltaa.

                    Ota hänet vastaan. Virta kantaa kulkijaa.

                    Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan.

                    Ota hänet vastaan kotisatamaan.

                    Ota hänet vastaan. Meillä on niin ikävä.

                    Ota hänet vastaan, murheellisten ystävä.

                    Ota hänet vastaan, silta yli pimeyden.

                    Ota hänet vastaan, syli rakkauden.

                       (Petri Laaksonen)

Hatunnostot isälle

Isä vie esikoispojan katsomaan junaa. Sylistä on hyvä katsella, kun pitkä juna kolistelee sillan yli.

  -Pelottaako?

  -Pelottaa, pieni mies vastaa.

  -Tullaanko uudestaan?

  -Tullaan.

Kotipihassa, omenapuiden katveessa, keskimmäinen poika ottaa vasaran ja paukauttaa isän auton sumuvalon rikki. Seuraa esitutkinta.

  -Miks rikoit lampun?

  -Vasara käski!

  -Ens kerralla... (hymyilee) usko enemmän isiä kuin vasaraa.

Isä laittaa pojalle turvavyötä Volvon takapenkillä.

Poika: -Tää on miun turva!

Isä: -Jumala on siun turva. Tää on turvavyö.

-Isi, laita pää alas! Ne ampuu!

Laavun edessä oleva valkea poksahtelee ja saa nuorimman pojan heräämään makuupussissaan.

Pieni pojanpoika kuulee isän ja vaarin lähtevän Lappiin.

  -Mäkin haluun Lappiin!

  -Et sie vielä voi tulla, isä sanoo.

  -Mutta entä jos vaikka Pieneen Lappiin?

1993. Halti valloitettu. 15 km ylös, 15 km alas mökille. Jokunen
C-kasetti ehdittiin kuunnella reitillä Joensuu-Kilpisjärvi-Joensuu.
Ja aika monta ruoka-annosta isä valmisti trangialla.

2003. Saariselällä. Se oli hyvä vuosi: isän kanssa kahdesti Lapissa.
Ensimmäisellä kerralla mukana namibialainen veljemme Kenneth,
toisella kertaa Hanski.

2013. Reppukin on jo pakattu.
"Mutta entä jos vaikka Pieneen Lappiin?"

2013. Isä laskeutuu Kiilopäältä (Isossa Lapissa).

Niskalenkki

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.
   (Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo)

Olisi mukavaa, jos pystyisin uskomaan noin. Luin kesällä Rudolf Hössin omaelämäkerran, jossa mies vakuuttaa, ettei ole koskaan ollut julma. Hän toimi Auschwitzin keskitysleirin komendanttina vuosina 1940 - 1943. En pysty uskomaan, että SS-upseeri Höss olisi ollut ainoastaan heikko, kyllä hänen on täytynyt olla myös paha. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella Hössiä tai Hitleriä löytääkseni pahan ihmisen, riittää kun katson peiliin.

Jeesuksen mielestä on itsestäänselvää, että ihmiset ovat pahoja (vaikka pystyvät myös tekemään hyvää): Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Matt. 7:11). Rudolf Hössin tytär, Brigette Höss, muisteli isäänsä viime vuonna: "Hän oli maailman kiltein mies. Hän oli oikein hyvä meille."* Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa - oman perheen osalta. 

Tein veljeni kanssa vapaamuotoisen käännöksen Petran kappaleesta Jekyll and Hyde**. Julkaistu John W. Schlittin luvalla.

piilotan äijän, jota muut ei nähdä saa
ilkeän äijän, joka mua koukuttaa
pimeän puolen koetan pitää otteessa
mutta se karkaa hetken mielijohteesta

hän tekee juttuja, joita en haluisi tehdä
hän vie mut minne en haluisi mennä
tuntuu kuin oisin Jekyll ja Hyde
kaks äijää painii mun sielustain

mulla on muilta piilotettu salaisuus
kuin jakautunut persoonallisuus
se kumpaa ruokin - se pärjää paremmin
kumman kupin täytän - se saa niskalenkin

tarvitsen pelastajaa
kun taas nuo äijät kohtaa
tiedän kumman valitsen tänään
ei ole epäselvää

Karjalainen 2012

Apostoli Paavali tuskailee saman ongelman kanssa Roomalaiskirjeessä*** seuraavasti:

En ollenkaan ymmärrä itseäni, sillä todella haluan tehdä oikein, mutta en voi. Päinvastoin teen sitä, mitä en halua - sellaista, mitä vihaan. Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeiksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon. En voi itselleni mitään: sisimmässäni oleva synti on minua voimakkaampi, ja se saa minut tekemään pahaa. 

- - - 

Näyttää siis siltä, etten pääse tästä mihinkään: aina kun tahdon tehdä oikein, teen kuitenkin sellaista, mikä on väärin. Uusi minäni eläisi mielellään Jumalan tahdon mukaan, mutta syvällä sisimmässäni jokin sotii hyvää aikomustani vastaan ja voittaa sen. Näin minussa asuva synti pitää minua kahleissaan. Haluaisin olla nöyrä Jumalan palvelija, mutta huomaankin yhä olevani synnin orja.

Tilanne on kestämätön: uusi minäni kehottaa minua elämään oikein, mutta vanha minä, joka elää sisimmässäni, rakastaa syntiä. Olen epätoivoinen - kuka vapauttaa minut tästä kuoleman kierteestä? Jumalan kiitos - Herramme Jeesus on jo tehnyt sen!

Paavalin esitys on varsin tyhjentävä: hän ei kertakaikkiaan mahda synnille mitään, vaikka pyrkimys on hyvä. Itsekäs vanha minä on täysin turmeltunut ja liian vahva voitettavaksi omin voimin. Ainut toivo on Jeesuksessa.

* http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288597648346.html
** Petra: Jekyll and Hyde. https://www.youtube.com/watch?v=Co8q3VxoKkQ

*** Room. 7:15 - 25 Elävä Uutinen, Uusi Testamentti vapaasti kerrottuna.

Kukaan ei pidä musta

Aina kun Jessen elämä tuntuu menevän ihan päin helevettiä, hän hakkaa säkkiä ja kuuntelee heviä. Rystyset on usein auki. Jos Yamahassa sattuu tuollaisina hetkinä olemaan bensaa, hän saattaa ajaa Masan pajalle. Siinä on hyvä sorapätkä lopussa.

Hallissa on aina muutama autonraato ja maalintuoksu, ja Masan löytää yleensä takahuoneesta. Sieltä saa aina kahvia, joka on Jessen makuun liian vahvaa eikä pajalla ole ikinä maitoa. Masa ei aina ehdi jutella paljoa, mutta joskus hänellä on aikaa ottaa erä paskahousua. Masa kaataa sumppia ja jakaa kortit.

–Taas on elämä ihan päin helevettiä, huokaisee Jesse.

Hän kertoo riidasta Ninan kanssa ja kilpien menettämisestä. Masa ei sano mitään pitkään aikaan, kuuntelee vain, hörppii kahvia ja lätkii kortteja. Lopulta hän avaa ikkunan ja kysäisee, mitä musiikkia Jesse on viime aikoina kuunnellut. Jesse kaivaa Samsungin esiin.
–Tää on tää No one like you, että niin ku, että kukaan ei pidä susta. Tää on ku suoraan mun elämästä. Tätä mä oon luukuttanu koko ajan.

–Niin, mikä biisi se oli?

Jesse selittää, mikä kappale on kyseessä. Masa menee tietokoneelle ja tulostaa kappaleen sanat:

–Jaahans, katotaanpa. Mmmm, mut tässähän sanotaan kertsissä, että there's no one like you eli että ei oo ketään sellasta kuin sinä. Ei oo toista Jesseä.

"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Syksy on kauneimmillaan. Vien potkupyöräilijän perhepäivähoitoon mäen päälle. Kun pyöräillään soralla, jarrutusjälkiä eli sutareita täytyy tehdä vähän väliä (myös pojan). Monien vaiheiden* jälkeen  poika on saatu hoitoon. Eikös semmoinen sanontakin ole, että "vaikeuksien kautta hoitoon"? Pyöräilen mäen alas. Kotona häviän esikoiselle Blokuksessa 54-53. Kaksi edellistä tiistain peliaamua on päättynyt tasapeleihin sokeripalafutiksessa. Esikoinen lähtee kouluun. Teen tulen takkaan ja kannan lisää klapeja sisälle.

                                 tunkkaisia vaatteita

                              lattialta keräät ja

                           nyt on kiire

                         kello käy

                            kello käy

                               kello käy

                                   kello käy

                                      kello käy

                                  aamukahvi ruuhkassa

                               autot, bussit, tungosta

                             kello käy

                                  kello käy

                                       kello käy

                                           kello käy

                                               kello käy

   

                          sinä olet ihminen muistatko

                              (Zen Cafe)

Kiire, kyyninyys ja katkeruus yrittävät aina saada minusta niskalenkkiä ja usein erinomaisella menestyksellä. Tiistaisin tilalla on kuitenkin kirjat, kahvittelu ja koris. Kirjat kuuluvat Iso Kirja -opiston kurssiin "Ihminen ja synti". Raskaan aiheen vastapainoksi pidän pieniä tai aika isojakin taukoja. Tepastelen pihalla tai oikeastaan tilalla kuin isäntä ainakin. Täälläpäin Suomea kaikki ovat isäntiä ja tämäkin takapuolen kokoinen maapläntti on virallisissa papereissa Sysmälän tila, vaikka pinta-alaa ei ole tuhatta neliömetriä. 

Katson Jordanin, Malonen ja Stocktonin viime hetken ratkaisuja vuoden 1998 NBA-finaaleissa ja hörpin sotilaskahvia. Pyhäkoulupojan näköinen Stockton pitää pilkkanaan pienen nakkikioskin kokoisia miehiä. 

Ja sitten taas teologian pariin: synnin olemus, synnin vaikutus ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Kuinka synnistä tulisi opettaa? Onko olemassa pienempiä ja suurempia syntejä? Mitä mieltä olen perisyntiopista? Kohennan tulta takassa ja haen lisää kahvia.

Illalla, kun rakkauden hedelmät nukkuvat tai ovat vähintään sängyssä, alkaa korisvuoro. En tiedä, tuleeko ketään muuta. Nooh, kaksi vastaan kaksi on hyvä: saa kovat pelit. Kolmestaan saa monipuolisia heittokisoja. Kahdestaan saa intensiivisiä heittokisoja ja raskaat 1vs.1 -pelit. Yksin voi treenata heittoa, ajoja korille ja hyppyjä. Voi palata nuoruusvuosiin. Leikkiä kuin lapsi.

   Sydäntäni ohjaa,

   anna minun, Herra,

   armossasi kasvaa,

   olla ihminen.

      (Virsi 509)

*1) suostuttelu, 2) keskiraskas uhkailu, 3) huumori 4) kutittelu sekä 5) mielikuvitusleikit