torstai 17. huhtikuuta 2014

Buckista Taikabussiin

Kun veljeni ja minä olimme pieniä, kuuntelimme paljon äänikirjoja kuten Astrid Lindgreniä, Jules Verneä, Aapelia, Enid Blytonia, Väinö Riikkilää, Jukka Parkkista, Jack Londonia ja Daniel Defoeta. Niitä kuunneltiin automatkoilla (kai siksi, että olisi ollut muutakin tekemistä kuin kinastella siitä, kuka veljeksistä tuli kenenkin puolelle) ja kotona, samalla kun rakennettiin legoista. Osa näistä kirjoista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olen palannut niiden pariin aikuisiällä. Yksi tällainen kirja on Jack Londonin Erämaan kutsu. Siinä päähenkilö Buckin veri vetää erämaahan ja lopulta hän jää sinne kokonaan. Luulen ymmärtäväni häntä, vaikka hän onkin sekarotuinen vetokoira ja minä taas en yleensä ottaen edes pidä koirista. 


erämaassa oppia voi sen
tärkeää on yksinkertainen
vaivaiskoivu, kelottunut puu
polku, joka eteen avautuu
lammen vesi syvän sininen
valon kajo, tuuli hiljainen

erämaassa ymmärtää voi sen
tärkeää on elää kuunnellen
silloin puhuu ruska tunturin
puro soittaa kielin tuhansin
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa
joka korsi kiittää Jumalaa

erämaassa tuntea voi sen
levollisuus valtaa sydämen
Parantaja lähellämme on
niinkuin tuuli, kajo auringon
niinkuin lumi maahan laskeutuu
sielun haava hiljaa umpeutuu
  (Petri Laaksonen)


Kävelisin itseni uuvuksiin, jalat puuduksiin. Nauttisin yksinkertaisista asioista: kiehisten veistämisestä, tulenteosta, vedenhausta, kuivasta paidasta marssin jälkeen, HK:n peruselintarvikkeista, tulen rätinästä, makuupussiin vetäytymisestä, puiden lisäämisestä yöllä, tuulen huminasta, männyn tuoksusta, kipeistä lihaksista. Ehkä valokuvaisin ja kirjoittaisin, ehkä en. Samaistuisin Nuuskamuikkuseen, jonka mukaan kenenkään ei kannata omistaa enempää kuin jaksaa kantaa mukanaan.

Tauolla joisin teetä ja katsoisin, kun pikkuinen Cinclus cinclus pyydystäisi ruokaansa kevätpurosta. Sen puoliso tähystäisi rannalla, niiailisi huvittavasti ja kääntelisi samalla päätään koko ajan puolelta toiselle. Nousisin tunturiin juuri ennen auringonnousua. Kokisin ihmisen pienuuden ja aavistuksen Jumalan suuruudesta. 

Ja lopulta voisin jälleen kerran keksiä sen, mitä McCandles keksi Taikabussissa elokuvassa Into the Wild. Toisin kuin McCandles, voisin oivaltaa sen ajoissa.


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Katkaisuhoito

Suvivirsi veisattiin. Ensimmäinen erkkaopevuosi oli takana. Olin niin helpottunut, että tein kravatista otsapannan ja tanssin koulun alakäytävällä kaivinkonemaisen, mutta aidon ilotanssin. Tarvitsin jonkinlaisen katkaisuhoidon. 

Joitakin päiviä myöhemmin suljin puhelimen ja tungin sen rinkan sisätaskuun. Täytin rinkan makkaralla, suklaalla, kahvilla ja muilla peruselintarvikkeilla. Päällimmäiseksi tuli kaiken nähnyt Haltin teltta. Heitin rinkan selkään, pussasin vaimoa ja pikkuista. Vaellusreitti Kolille lähti aivan opiskelijakommuunimme päädystä. Lompsin Rantakylän pyöräteitä ja latupohjia pitkin Lehmon harjumaisemiin. Pidin ensimmäisen tauon soramontun reunalla. Horisontissa näkyi keskussairaala, jossa esikoisemme oli syntynyt vuosi aiemmin. 

Palanen Salpalinjaa (koko pituus 1200 km).

Kävelin Jaamankankaan halki ja inttiähän siinä eksyi muistelemaan. Välilampien laavu oli varattu, joten jatkoin matkaa kohti Uuroa. Ilta-aurinko värjäsi Salpalinjan panssariesteitä. Uuron huoltoaseman jälkeen pidin toisen eväspaussin. Kävelin yöhön asti ja lauloin uudestaan ja uudestaan Johnny Cashin esittämiä kappaleita kuten Give My Love to Rose ja When the Man Comes Around. Pienen sillan kohdalla pysähdyin ja kaivoin rinkasta pähkinäsuklaata. Nukuin kuusen alla Pyytivaaran tienoilla. Heräsin linnunlauluun.

Kaksi rauniota.

Ohitin lukuisia hylättyjä pihapiirejä, täytin kenttäpullon purosta, lojuin auringonpaisteessa. Eräällä laavulla tapasin kaksi nuorta erämiestä, joilla oli vaellussauvassa korpin sulka. Pojat söivät ruisleipää paljaaltaan ja tarjosivat nokipannukahvit. Heistä näki heti, että armeijasta oli kotiuduttu melko äskettäin. Vaihdettiin inttikuulumiset ja pojat lähtivät kalaan. Kuljin taas aamuyöhön asti, kunnes rojahdin Kiviniemen laavuun nukkumaan. Aamulla saunoin ja paistoin makkarat kiukaan luukusta. Kiipesin Ryläyksen kodalle ja tein tulet. Pari tuttua veikkoa oli pistäytynyt kodassa aivan hiljattain. Vieraskirjaan oli riimitelty: jos ääshi on kipee, niin parsitaan se illalla. Nukuin kodassa, joten telttaa ei tarvinnut käyttää koko reissulla. 

Ryläys.

Pieni vesiputous ilahdutti.

Seuraavana aamuna pysähdyin satumaisen kauniilla Ikolanaholla keittämään hernekeitot ja kahvit koivujen varjossa. Kapusin ihailemaan yhtä Suomen kansallismaisemista: jyrkkiä kallioita ja pitkiä, hyvin kapeita saaria. Nautin hotellilla kahvia ja suklaata. Kimppakyyti toi minut rautatieasemalle, jossa vastassa olivat vaimo ja pikkuinen tytär. 
 

torstai 10. huhtikuuta 2014

Intiaanit hyökkää!

Se on taas huhtikuun 10. päivä. Tuo päivämäärä saa meikän aina hymyilemään erään organisaation toiminnalle. Päivälleen neljätoista vuotta sitten oli tuon organisaation järjestämän testin toinen päivä. Olimme juuri marssineet partioittain kilpaa noin puolimaratonin mittaisen taipaleen rinkka ja ase mukana.

Laskimme varusteet Hiienvaaran harjoitusalueen mäntyjen juurelle. Männyn tuoksuun sekoittui pian tupakan tuoksu. Laitoimme trangioilla runsaat kenttälounaat. Osalla oli omia eväitä. Keitimme teetä ja kahvia. Kevätaurinko paistoi ja oli melko lämmintä. Lunta ei juuri näkynyt.

Syödessä joku purnasi siitä, että kuumeista kaveria oli jouduttu odottamaan äskeisellä marssilla ja henkilökohtaiset pisteet jäivät sen vuoksi huonommiksi. Purnaus kantautui vääriin korviin, kapteenin korviin. Seuraava kohtaus oli kuin suoraan Taistelutovereista, joskaan kapteeni Kareinen ei ollut vihattu, vaan erikoisista tempauksistaan huolimatta, tai kenties osittain niistä johtuen, pidetty kouluttaja.


Olimme juuri ehtineet syödä. Kapteeni Kareinen tuli ja ilmoitti, että marssi uusitaan. "Tehdään se henkilökohtaisena kisana. Uusi reitti. Muuten samassa varustuksessa, mutta suksilla. Aikaa lähtöön viisi minuuttia." Joissakin varjoisissa paikoissa pystyimme hiihtämään. Kaikki tiet olivat sulia. Hölkkäsimme teitä pitkin rinkka ja rynkky mukana, sukset ja sauvat kädessä. Ja välillä eräsukset jalkaan. Ja sitten taas kantoon.

Illalla uni maistui sissitelttojen lämpimässä. Kesken unien, aamukahden maissa, kuului rynnäkkökiväärin sarja ja luutnantin huuto: "Paskamahat asemiin! Intiaanit hyökkää!" Asemiinhan se oli mentävä värjöttelemään, niissä vaatteissa, mitä sattui päällä olemaan. Ja sitten meidät komennettiin kouluttajien rakennukseen tekemään teoriakokeita. Yritin pysyä hereillä.

Nykyisin aamuyöstä hyökkää toisenlaiset intiaanit: "En saa enää unta! Näin pahaa unta! Pissittää!" Ja asemiinhan se on mentävä värjöttelemään (sohvalle), niissä vaatteissa, mitä sattuu päällä olemaan. Ja sitten minut komennetaan koululle pitämään teoriakokeita. Yritän pysyä hereillä.

P.s. Kapteenin nimi on muutettu.