perjantai 19. heinäkuuta 2013

Piti mennä ostamaan vaatteita, isossa kaupungissa kun ollaan.

Löydän itseni ajelemasta pitkin lapsuuteni katuja. Taas. Tuossa oli ennen Siwa, josta kävin 5-vuotiaana ostamassa maitoa. Tarinan mukaan kyseisen Siwan vanha myyjätär ei avannut kassalipasta varkaalle, vaan sanoi: "Ammu vaan". Ei ampunut roisto, vaan luikki tiehensä. Nyt kaupan tilalla on kampaamo. Tuossa oli Pikku Pete, jonne kaverini isä usein livahti. Nyt tilalla on Pizza-Pojat, joka mainostaa Suomen suurinta pizzaa. Etuvasemmalla asui tsekkiläinen SM-sarjakiekkoilija, jonka ovikelloa kävimme rimpauttelemassa (ennen kuin juoksimme pakoon). Tuossa oli supernopeat liikennevalot, joilla saimme serkun kanssa isot rekat pysähtymään huvin vuoksi. Oikealla on kirkko, jossa vaimoni ja minut vihittiin. Kurvaan halki pihan, jossa hän heitti morsiuskimpun. Tuossa asui ensimmäinen opettajani, hyvä vanhan koulukunnan opettaja, joka nosti minut leuasta kaappia vasten. Muistelen häntä ainoastaan hyvällä.

Ohitan lukion, jota pitkätukkaisena koripalloilijana kävin. Oikealla on harmaa, kolmesilmäistä elefanttia muistuttava vesitorni, jonka pylväiden juurella tuli leikittyä. Lapsena pelkäsin sen sortumista talomme päälle. Annan auton rullata alas vanhaa kotikatuani. Oikealla on synnyinkotini, vasemmalla isän rakentama kookas uudempi kotimme. Postilaatikkojen nimikylteistä päätellen naapuruston vanhat isännät elävät vieläkin. Volkkari liukuu vapaalla alas Helylänkatua, kuten liukui ukkini Fiat. Kadun päässä minut kohtaa järkytys: koulu, jossa lusin ala-asteen ja jossa olen usein ollut sijaisena, on purettu, maan tasalle!

Miksei minulle ole kerrottu? Miksen saanut hyvästellä koulua, jonka katolle olen kiivennyt ja jota ympäri opettaja on laittanut minut rangaistukseksi juoksemaan (ja kysynyt samalla muilta liikuntaryhmän pojilta vinkkiä, että mitä me tehdään tuon Jaakon kanssa, kun se ei osaa käyttäytyä)? Koulua, jossa olen ollut äsken mainitun entisen opettajani sijaisena?

Menen torikahvioon nauttimaan kupin teetä. Harmittaa, kun en osaa keksiä tälle kokemukselle tarpeeksi pateettista nimeä. Kjell Westö on jo keksinyt kirjan nimen Missä kuljimme kerran kuvaamaan Helsinkiä. Siellä kuljimme kerran on puolestaan pyhitetty Petsamon muistolle. Voi voi, Things Fall Apart on myös käytössä! Ehkä joudun käyttämään hieman outoa ja mielestäni vanhahtavaa sanaa katoavaisuus. Kaikki katoaa. Kuin Lapin kesä tai Lapin kulta. Kaikki.

Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
(Abba)

Morsiamen askeleet kirkon keskikäytävällä. Kirkkaanvihreät koivunlehdet. Pienen lapsen viaton hymy. Kaikki nämä raastavat sielua - ne ovat tässä kauniina vain hetken ja sitten katoavat iäksi. Ehkä juuri se tekee niistä niin kauniita. Tietyssä mielessä en ihmettele yhtään, jos taiteilijat juovat itsensä hengiltä. Jos näkee tai kuulee suunnattoman kauneuden ja samalla ymmärtää sen katoavaisuuden, voi tämä kaikki aiheuttaa hemingwaymaista pakoa pullon ja jopa haulikon avulla. Jos ei ole toivoa paremmasta.