B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 5/10

E niin kuin Easter Tournament

Olimme opiskelijoita, vaimoni ja minä. Arkiaamuisin pyöräillimme joen vartta yliopistolle, noin viisi kilometriä. Lounasaikaan poljimme kotiin keittämään mannapuuroa tai muuta saman hintaluokan apetta, koska yliopistoruokalan 2,45 € maksava ateria tuntui liian porvarilliselta. Puolen tunnin päiväköllytyksen jälkeen mankeloimme takaisin kampukselle. Opiskelun ohessa vaimo tienasi rahaa R-kioskin tätinä ja kanttorin sijaisuuksilla, minä puolestani haalin opesijaisuuksia ja liikuntakerhon vetoja. Lisäksi tuomaroin Jukka-veljen kanssa korista pientä korvausta vastaan: junnupelejä ja miesten III-divaria. Junnuturnauksissa sai mussuttaa junnujen äitien tekemää pitsaa ja mokkapaloja sekä kitata rajattomasti kuumaa ylellisyystuotetta, joka valmistetaan pavuista.

Eräänä kevätpäivänä veljeni soitti:

–Jake hei, nyt ois kuule hyvät tienestit luvassa! Lähetään Lahteen viheltää Easter Tournamenttia, iso turnaus, neljän päivän reissu.

–Lähetään ihmeessä!

Kataja Basketin bussi vei meidät Business Cityyn. Paikan päällä veljeksiltä kysyttiin:

–Mites toi majoitus: koulumajoitus vai hotelli?

–Otetaanko hotelli, niin voijjaan kattoo yöllä NBA:tä?

–Otetaan vaan.

Illalla löytyi katukoriskenttä, yöllä katsoimme NBA:tä. Aamupäivästä suunnistimme etupainoisina turnauspaikalle. Mustat suorat housut jalkaan ja tuomaripaidat päälle. Juoksimme pilli suussa pelin toisensa jälkeen: Jukka asiansa osaavana ja minä tuomaria näytellen. Yhden asian minäkin osasin: teknisten virheiden eli tekujen antamisen. Basketklubben Järva pelasi niin sikamaisesti, että saimme antaa tekuja kaiken aikaa ja heittää molemmat koutsit pelistä pois, kun eivät osanneet olla ihmisiksi. Ristimme joukkueen Järjen Valoksi.

Koitti neljäs päivä ja tienestin suuruus selvisi: kun tuloista nippastiin pois neljän tähden hotellissa asuminen, sain 24 euroa. Siinä oli selittelemistä vaimolle, joka luuli minun saapuvan hieman paksumman tuohinipun kanssa.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan takapihalla. Paljon ja kovaa.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 4/10

K niin kuin Kataja. Sieltä kaikki alkoi.

Vitosluokalla potkupallo vaihtui koripalloon, kiitos kaveripiirin, jonka hyvässä imussa kuljin. Ensimmäinen valmentajani Katajassa oli Predrag Grujic, joka muistutti harmaissa collegeissaan Rocky Balboaa. Kun astuimme vanhan urheilutalon parketille, Pepe oli yleensä hallissa tekemässä etunojapunnerruksia - sangen pitkiä sarjoja. Muutama päivä sitten otin yhteyttä Pepeen: hän muisti minut yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen (vaimoni mielestä siksi, että olin takuulla ollut niin äänekäs koutsattava). 

Katajan miesten ykkösjoukkue pelasi tuolloin ykkösdivaria ja kokoonpanoon kuuluivat muun muassa legendat Bernard Harris ja Leon Huff. Harris oli jopa pelannut yhden kauden NBA:ssa: "Kerran Kareem Abdul-Jabbar saapui ennen peliä pukuhuoneeseemme ja meni pissalle... Hei, taidan olla NBA:ssa, ajattelin." * Leon Huff oli puolestaan Katajan ensimmäinen jenkkivahvistus, joka oli palannut seuraan jäähdyttelemään.

Tuohon aikaan Katajan miesten ykkösjoukkueella oli äärimmäisen tyylikkäät raitashortsit. Pian junnut vaativat äitejään ompelemaan heille samanlaiset. Haaveilin ammattikoripalloilijan urasta, mutta jokin meni pieleen ja minusta tuli opettaja.

En ollut kaksinen pelaaja. Kutosluokalla muuan koulukaveri kiusasi minua, koska hän oli sanomalehti Karjalaisesta lukenut, että olin tehnyt pelissä vain yhden ainoan pisteen ja jäänyt pistetilaston jumboksi: "Karjalainen, oikein pistemies!" Nautin kuitenkin koriksesta. Tinkasimme luvan päästä heittelemään sivukoreihin miesten koristreenien ajaksi. Pelasimme pihalla ja puutarhassa ja opettelimme donkkaamaan minikoreihin, kunnes ranteet olivat verillä kuin harakirikandidaatilla. Roikuin Katajassa 1992 - 1995, kunnes Katajasta loppui ikäisteni pelaajamateriaali, jolloin siirryimme Joensuun Koripoikiin.

Rantakylän urheiluhallin varastossa, suuren pallohäkin pohjalla, oli liukkaiksi kuluneita palloja, joilla ei enää pelattu, mutta joita ei oltu raaskittu poiskaan heittää. Niissä luki JoTo, mikä viittasi seuramme entiseen nimeen: Joen Tovereihin. Työväenurheilu muistutti olemassaolostaan. Myöhemmin Joensuun Koripojat hävisivät viimeisen taistonsa Katajalle ja seuran toiminta tyrehtyi.

P.s. Seuraava teksti kertoo siitä, kun veljekset lähtivät tienaamaan rahaa tuomaroimalla isoa turnausta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitellusti.

*Harris Urheilusanomien haastattelussa 2014.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 3/10

S is for the Streets of Cebu 

Kartsu has always been good at passing the basketball. Now he gives so good no-look pass over the guy who defends me that I can finally go for a slam dunk (the basket rim is low enough for me). Maayo! This is the court where we have been playing for the last few weeks. There is a small chapel near by and a young boy is always uprooting on its yard. Rottening garbage is smelling, grasshoppers are chirping and it's warm. We play until the gabii comes (it comes quickly here) and funny tokay geckos start to roam on the walls and ceilings repeating their name: "Tokay, tokay".

Here in Philippines you can find a basketball court from almost every block - thanks to American soldiers who brought the game here some decades ago. We play basketball everywhere: on the courts, streets and sand. Many Philipinos want to challenge us americanos (as they call us because of our white skin) for either 2 on 2 or 1 on 1 game. We, Finnish vikings, are quite much bigger than an average Philipino, but they are very fast and skillful. They play hard but fair and they are always friendly, salamat for that. We learn to count the points in cebuano: usa, duha, tulo, upat, lima, unom, pito, walo, siyam...

Real street basketball in Cebu City. Photo: Dominic DeGrazier. 

One of the places where we play is in a slum by the sea. It's hot and the court is dusty, there are no nets in the baskets and players have no shoes, but it doesn't matter - we enjoy the game. After several tough matches we, Kartsu and I, invite the players to come back in the gabii and watch a film about Jesus. We often recover from the training by fast carbohydrates bought from the street market: fried bananas and warm Coke. Even from the poorest village of Camotes Islands you can always find Coke.

Cebu Island, Philippines. Summer 2000.

P.s. The next blog text is about my first basketball team: Joensuun Kataja.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 2/10

A niin kuin Amerikan pelikentät

Laskeuduimme vaimon kanssa Atlantan lentokentälle. Tullissa jäimme kiinni meetvurstivoileipien salakuljettamisesta. Pieni virkaintoinen tullikoira jäkitti vieressäni ja jouduin luovuttamaan voileivät Amerikalle. Eivät ampuneet minua täyteen 9 mm reikiä, mutta iso virkaintoinen tulli-ihminen tivasi minulta kaikenlaista:
-What do you do for living?
-Er...I'm a student, madam.
-What do you study?
-Education, madam.
-Why?

(Sitä samaa kysyn edelleen itseltäni.)

Lopulta meidät päästettiin sisään Mahdollisuuksien maahan. Suuntasimme isäntäväen kanssa Cheese Cake Factoryn kautta hotellille. Hämähäkki puri minua yöllä otsasta, johon kasvoi kookas kutiava pahka.

Talviaamu valkeni kaupungissa, jossa Seppo Räty oli heittänyt olympiapronssia kahdeksisen vuotta aiemmin. Juoksin aamulenkin shortseissa, kun luulin, että Georgiassa olisi lämmin - sehän on, hyvänen aika, suoraan Floridan naapurissa! Ihmisiä tuli vastaan talvikamppeissa. Oli vietävän kylmä. Treenasin lämpimikseni hotellin kuntosalilla. Aamupalan jälkeen suuntasimme Coca-Cola-museoon (first things first) ja illalla odotti täyttymys: Atlanta Hawks vastaan Minnesota Timberwolves. Olin fanittanut NBA:tä vuosien ajan lukemalla SLAM-lehteä ja katsomalla NBA Actioneja, mutta lopultakin pääsin katsomaan kyseistä sarjaa livenä. 211-senttinen Kevin Garnett nakutti 30 pistettä. Tuon kauden jälkeen hänet valittiin NBA:n runkosarjan arvokkaimmaksi pelaajaksi. 

Alabaman puolella pääsin pelaamaan katukorista White Men Can't Jump -elokuvan hengessä, joskaan en rahasta.

norsunluu ja eebenpuu
niinku Paulin laulussa
on harmonias
katukoriksessa
kirkon takapihalla
   (Chest)

Se oli vuonna 2004.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan katukorista Kaakkois-Aasiassa ja opetellaan laskemaan pisteet cebuanoksi.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 1/10

B

Valmentaja piirtää fläppitaululle valtavan B-kirjaimen ja sen viereen toisen.

–Jätkät, mitä tää meinaa?

Big Brotheria ei vielä tuolloin oltu keksittykään, joten emme osaa vastata mitään. Valmentaja ja joukkueenjohtaja vaihtavat muutaman sanan Brigette Bardotista ja nauravat, mutta se ei ilmeisesti ole oikea vastaus.

–Se meinaa, että Back to Basics! Myö lähetään treenaamaan perusasioita. Ei mitään ihmekikkoja, vaan koriksen perusasioita. Myö tähätään ens kauvveks SM-sarjaan. 

Mukana oltiin.

Sinä kesänä oli joukkueen treenit joka arkipäivä, kaksi treeniä päivässä: heittoharjoituksia, punttisalia, taktiikkaa, sekä hyppy- ja juoksutreenejä keskuskentän tartanilla. Kerrankin juostiin 20 sadan metrin vetoa ja loikat päälle. Sen jälkeen maistui pallojäätelö joen rannassa.

Tuntui ammattimaiselta pyöräillä aamutreeneihin vanhalle urheilutalolle tai Rantakylän urheiluhallille. Ja jotenkin ihmeellisesti sitä jaksoi kaiken lisäksi pelata katukorista legendaarisella Lyskan kentällä. Siellä oli korit sen verran alhaalla ja vinksallaan, että ylsin loppukesästä donkkaamaan toiseen niistä – jopa pelissä, jos oli tarpeeksi tilaa. Joskus pelasimme keskiyöhön asti.

Kesä treenattiin, mutta B-nuorten SM-sarjaan ei päästy. 

Joensuu, kesä '96.

P.s. Seuraavassa jaksossa katsotaan NBA:tä livenä ja pelataan katukorista Syvässä Etelässä.

Perheenisän kaksoiselämä

kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään
joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään
   (Juice)

Viime keväänä kurkkasin Facebookia kesken poikain saunaillan. Siellä mainostettiin SuomiLOVE-ohjelmaa: "Yllätä rakkaasi televisiossa." Pyydettiin lähettämään rakkaustarina, johon liittyy jokin suomalainen laulu. Mailasin välittömästi blogitekstin Blondivero* sellaisenaan YLE:lle yhteystietojen kera ja jatkoin saunomista.

Kului joitakin viikkoja ja ehdin jo unohtaa koko asian. Eräänä päivänä sain puhelun minulle tuntemattomasta numerosta. Soittaja esittäytyi ja kuulosti hyvin pitkälti telemarkkinoijalta, joten katkaisin puhelun. Kun sama numero soitti taas, hylkäsin puhelun. Sitten sain tekstarin: "Olemme kiinnostuneet tekstistäsi. Haluatko osallistua SuomiLOVE-ohjelmaan?"

Siitä alkoi kolmen kuukauden kaksoiselämä. On se kohtalaisen mutkikasta! En voinut jättää puhelintani vaimon ulottuville, yleensä pidin sitä äänettömällä (siis puhelinta, ei vaimoa). Kävin salaa Honkiniemen leirikeskuksessa haastateltavana SuomiLOVE-ohjelmaa varten. Menin mukamas kaverille tekemään rap-biisiä, mutta lainasinkin työparin auton ja karautin Honkiniemeen. Oli tuulinen sää, joten päädyimme suorittamaan haastattelun kodassa. Vuolin kiehiset, tein tulet, kerroin videokameralle blondiverosta ja omistin rakkaalleni kappaleen Paratiisiin. Hurjastelin takaisin Ähtäriin, piti ehtiä keskimmäisen mukulan kevätkirkkoon. Loikin kirkon portaat ylös kuin Rocky Balboa - juuri kun kirkonkellot soivat - ja istuin savuntuoksuisena vaimon viereen.

Eräänä elokuisena päivänä vein vaimon Helsinkiin. Olin sanonut hänelle, että ottaa sen päivän palkatonta virkavapaata. Vielä Ylen studioon astuessaan hän luuli, että menemme vain studioyleisöksi. Kuoro lauloi, bändi soitti ja Mikko Kuustonen lauloi meille kahdelle. Eipä olisi uskonut vuonna 1996, että tällaista tulee tapahtumaan, kun kaverin Cherryssä kuunneltiin Mustaa jalokiveä.

Eilen pötköttelimme vaimon kanssa hotellihuoneessa ja katsoimme itseämme telkkarista.

*http://naapurinjaakko.blogspot.fi/2013/09/blondivero.html