Yllytyshullu

Piti juosta 32 km. En ollut koskaan juossut niin pitkää matkaa. Minulla oli kirittäjä ensimmäiselle kympille. Mokoma yllytti juoksemaan saman tien täyden maratonin, koska olin siitä vuosia haaveillut.
–Ei kai sitä viiti.

Kolmenkympin kohdalla tuntui kuitenkin niin hyvältä, että päätin kokeilla 42,195 km hölkkäämistä ilman kävelyaskelia. Olin lukenut, että 35 km kohdalla tulisi seinä – seurasin gepsiä: ei tullut, ähäkutti! Reilu kilometri myöhemmin se kuitenkin tuli, kun aloin nousta Shellin mäkeä neljättä kertaa: askel lyheni niin, että virkeät itäkarjalaiset maatuskat olisivat kävelleet ohi. Lonkankoukistajat ja tarakka olivat sen tuntuiset, että repeäisivät hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin, että jokin paikka kramppaa ja päädyn poimimaan rentun ruusuja tuolta maantien ojasta. Pidin väkisin hölkän päällä.

"When my body says NO, I say YES." (Arnold)

Satoi vettä. 40 km tuli täyteen, köpöttelin improvisoidulle lisälenkille. Ei kipuja, pelkkää juoksijan pilveä, kuolonkankeuskin hieman hellitti. Nylkytin kaiken varalta hieman yli virallisen mitan, ettei tule sanomista. 42,26 km keskisykkeellä 152. Aikaa meni 4.40. En päihittänyt isää enkä veljeä maratonajassa, mutta itseni ylitin. Kävelin kotiin aurinkolasit huurussa. What a feeling!

Suihkuun mennessä huomasin, että minulla oli ollut kahdet shortsit päällekkäin (ns. kaksoislataus). Pelasin lasten kanssa lautapelejä ja pistäydyin pankissa neuvottelemassa asuntolainasta. Oli hyvä olo, kylmä ja jano. Ruoka ei maistunut moneen tuntiin. Lihakset palautuivat viidessä päivässä, nilkkoihin koski viisi viikkoa. Kun kroppa jäähtyi, alkoi kramppailu jalkapohjissa sekä räätälinlihaksissa. Oli kova työ syödä hölkän aikana menetetyt 4037 kilokaloria.

P.s. Huolto oli toteutettu siten, että vaimo jätti kuistimme kaiteelle pullon omatekoista urheilulitkua, jonka nappasin mukaan aina 10 km välein. 20 km kohdalla pullo ei ollutkaan kaiteella, joten pistäydyin sairaalan vessassa täyttämässä pullon vedellä.