sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Erilainen vuosi

Löysin äskettäin seitsemän kuvitettua päiväkirjaa, kaikki yhden vuoden ajalta. Se oli jotenkin erilainen vuosi kuin kaikki muut.

Vuoden alussa pojat laitettiin ensin aakkos- ja sitten pituusjärjestykseen. Harmaata päälle ja hiukset lyhyiksi. Vesihanojen piti sammua samaan aikaan, muuten kymmenen hanaa piti laittaa uudelleen päälle ja yrittää uudelleen. 

Sängyn päiväpeite täytyi opetella herkistämään, koska muuten ei osaisi herkistää miinaakaan. Piti opetella kaivautumaan maahan, ettei tule tapetuksi, jos "pilliin vihelletään". Piti opetella arvomerkkejä, että pääsi sotkuun. Piti opetella joitakin tärkeitä lyhenteitä, kuten IV, VMTL, OKKV, VKKV, VL, VP, KP, KSE, UM, VäBä ja EVVK.

Oli kaksi pukua: toisen kanssa ei saanut juosta eikä istua nurmikolla. Toisen puvun kanssa juostiin jatkuvasti. Fysioterapeutti opetti, mihin ihmistä kannattaa lyödä. 

Aamuisin pojat tungeksivat huoneiden ovien eteen uimahoususillaan. Kädessä oli pyyhe, saippuarasia ja hammasharja. Parijonon muodostamista harjoiteltiin toistoja säästämättä. Parijono muodostettiin myös pesutuvan ovella.

Opittiin, ettei aseella saa koskaan osoittaa toista ihmistä. Ja että "sota on ihmisen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen ihmisen asemaan". Näin opetti Sotilaan käsikirja.

Vuosikaudet oli opeteltu sanomaan kiitos ja anteeksi. Nyt kumpaakaan sanaa ei saanut käyttää: piti sanoa kiitän tai korjaan, riippuen tilanteesta.     

Jossain vaiheessa saimme uudet puvut, joissa oli vetoketjut! Vetoketjujen nipukat eivät saaneet sojottaa pystyssä, vaan nipukoiden tuli osoittaa nöyrästi kohti maata.


Kaikki tämä tapahtui ns. sivistysvaltiossa, yliopistokaupungin kupeessa vuosituhannen vaihteessa. 


maanantai 23. joulukuuta 2013

Serkusvalo

Volvon mittaritauluun syttyi keltainen valo: Service. Soitin huoltoneuvojaserkulleni ja sain kutsun Harjukaupunkiin, oikein merkkiliikkeeseen. Muutaman päivän päästä pääsinkin sinne. Palvelu oli hyvää: ajelin päivän uudella Volvolla. Ihmettelin, kun uusi auto sammui joka risteyksessä. Vähitellen alkoi selvitä, että se kuului asiaan. Vähitellen selvisi myös, että osa kaduista oli yksisuuntaisia.

Oman Volvoni vika korjattiin: se oli joku lambada-juttu (siltä se kuulosti, en kehdannut kysyä sen tarkemmin). Kävimme serkun kanssa Ahjon grillillä (isot makkaraperunat, niistä minä ymmärrän jotakin).

Joitakin viikkoja myöhemmin sama keltainen valo syttyi jälleen. Suuntasin Harjun taa. Tällä kertaa sain päiväksi uuden V70:n. Kävin salilla ja pitsalla ja ajelin ympäriinsä Radio Rockia kuunnellen. Omassa autossani oli taas sitä jotakin lambadaa murheena. Jotenkin se liittyi pakokaasuihin ja sen semmosiin. Ahjon grillillä ristimme service-valon serkusvaloksi.

"Eiköhän me laiteta aina sillon tällön serkusvalo palamaan."

Eilen syttyi taas keltainen valo mittaritauluun. Kivikautinen ajotietokone herjasi jotakin pakokaasuista. En tiennytkään, että Klonkswagenissa voisi olla serkusvalo.


Juhlista jaloin?

Me juhlistimme jaloin. Nousimme isän ja veljen kanssa joulupöydästä. Otimme evääksi vettä ja rusinoita ja lähdimme perinteiselle joulupäivän marssille. Kävelimme ja juttelimme, juttelimme ja kävelimme. Puolimatkassa Osuuspankin lämpömittari näytti lukemaa -25. Muutamaa kilometriä ennen maalia äiti pyöräili vastaan, ei mikään kangastus, vaan ihan oikea äiti.

"Laita sauna päälle!"

Kävely kesti seitsemän tuntia ja kymmenen minuuttia. Maistui sauna, glögi ja suklaa. Heräsin yöllä nälkäisenä ja lääkitsin itseäni Juhlapöydän konvehdeilla. Seuraavana päivänä kävelin kankeasti, mutta veli pelasi neljä tuntia lentistä. Vuosia myöhemmin tarkastin matkan Enirosta: 51,6 km. 

torstai 5. joulukuuta 2013

Lainaus Haanpäältä

"Vieressä asteleva naapuri kertoili hiljaisella ja viluisella äänellä, että hän oli ollut mukana, kun tätä tietä rakennettiin. Eikä hän silloin tiennyt olevansa onnen poika. Oli rauha maassa, oli lepoa ja lämmintä. Työn kovuus ja palkan niukkuus olivat silloin pimentävinään kaiken, eikä ihminen osannut aavistaakaan, että saisi vielä kävellä tätä samaa tietä tällaisilla asioilla, läpytellä kylmissään ja puolinukuksissa ja odottaa, missä rähähtävät pyssyt kuin vihaiset koirat ja vievät sen ainoan..."

Näin siis Pentti Haanpää romaanissa Korpisotaa.