B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 10/10

L niin kuin lääkäri tai lajinvaihto

Oli ikävää istua pöydän väärällä puolella ja odottaa tuomiota. Atleettisen näköinen ortopedi Puukkonen* kertoi magneettikuvien tulokset: se ja se jänne oli katkennut ukkovarpaasta, korjaantunut jotenkin itsestään, mutta jäänyt liian väljäksi – siksi siihen koski aina juostessa. Tohtori sanoi, ettei sitä kannata leikata eikä fysioterapia auta.
–No, mites mie sitten juoksentelen?
–Joko lopetat sen juoksemisen tai sitten juokset ja siihen sattuu.

Oikeasta polvesta, jota oli aikanaan leikattu kahdesti, Puukkonen tokaisi:

Kuuntelin saarnan, kun en muuta voinut:

–Urheilija on semmonen, joka lyö itteään vasaralla sormeen ja tulee mulle itkeen, että sattuu. Ja sitt' ku mä oon korjannu sen sormen, niin se menee ja lyö siihen uudestaan. Mä tiiän, mull'on 13 SM-mitalia.

Minulla ei ole yhtään SM-mitalia, mutta intoa korikseen löytyy yhä. Kahdesti viikossa pelaan: maanantaisin junnujen treenejä vetäessä (yläkoulu, lukio ja amis) ja torstaisin TYKY-koriksessa (jossa keskimäärin kaksi kahelia pelaajaa). Lisäksi nautin ulkokentillä katukorikset, manhattanit, American Ballit sun muut aina kun mahdollista. 

Donkkia minikoreihin, kun ei ylemmäs yllä. Kevät 2014.

Pian aurinko sulattaa pelikentät ja Ähtärin ikämiehet yrittävät taas voittaa Esko Peltosen manhattanissa (kerta se olisi ensimmäinenkin). Kotona vaimo sitten taas sanoo tappion kärsineelle miehelle, että älkääs nyt, hyvänen aika, vanhat ukot yrittäkö mahottomia!

Ja pelitovereiden kesken haaveillaan ja puhutaan katukoristurnaukseen menosta kesällä. Pelipaidatkin painatettiin jo viisi vuotta sitten, ne päällä ei olla vielä pelattu.

*Nimeä muutettu, mutta vain hieman.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 9/10

L niin kuin Lyska

Kurki pitkine jalkoineen oli varma kevään merkki Lyskalla: nimittäin Katajan valmentaja Mikko "Mile" Kurki* ja ykköspelaaja Jukka "Julle" Tolvanen tulivat heittelemään ilman paitaa, ruskettuneina jo ennen kesää. Myös Ketse Kettunen saapui Aakun kanssa donkkailemaan kuluneella viininpunaisella pallolla. Itseä harmitti, kun en koskaan yltänyt yhtä hyvin. Kataja viihtyi hyvin Lyskan suunnalla, samoin lehmus, mänty ja JoKoPo. Siellä taituroi usein myös jonglööri nimeltä Miika, joka heitti erikoisella tyylillä, mutta tarkasti kuin Larry Bird.

–No, jos monta pientä palloo pyssyy hallussa, niin miksei yks isoki?

Kentän ohi vaelsi hippiäisiä, varsinkin Ilosaarirockin aikaan. Ja pensasaidassa kuhisivat mitkälie ötökät, kun sieltä usein palloa haettiin. Kesken eräiden pelien Larus argentatus syöksypommitti Monosen deltoideuksen etuosaa, koska mies muistutti erehdyttävästi patsasta. Lyskan mäntyjen varjossa pelattiin myös sikana American Ballia: paras versio oli sellainen, jossa 11. ja 21. vapari piti tehdä vasurin hookilla. Ja jos heitti helan (eli ei osunut korirenkaaseen tai levyyn), pisteet nollautuivat - ei pöllömpi peli. Kävin Lyskalla usein yksinkin: kuhanpahan treenasin layuppeja eri kulmista Vode Voutilaisen opettaman rutiinin mukaisesti. Hyvät muistot jäi Lyskasta: ei vakavia loukkaantumisia eikä kettuiluja.

P.s. Seuraavassa ja viimeisessä jaksossa on aiheena lajinvaihto.

*Katajan jälkeen Kurki on valmentanut ainakin Panttereita ja Pussihukkia.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 8/10

A niin kuin Akateemiset Koripalloilijat

Siitä oli tullut eräänlainen rituaali: söin aina kaksi kevytviiliä sokerilla ja kanelilla, täytin Mehukatti-pullon vedellä ja laitoin sinivalkopunaisen pallon tarakalle. Joskus otin mukaan banaania tai rusinoita, mutta yleensä selvisin pelkällä vedellä muutaman tunnin. Niinivaaran rinnettä alas, ohi Tuomon isän radioamatöörimaston ja hyvät vauhdit Suvantosillalla. Lyskan kenttä Joensuun keskustassa kutsui nuorta laiheliinia usein.

Yleensä palloilin siellä ikätoverieni kanssa, mutta joskus ylitin sukupolvien välisen kuilun. Lyskalla pelasi säännöllisesti eräs tiivis aikuisten herrasmiesten porukka, johon kuului hyvin tarkkoja kolmoslinkoja. Varsinainen sharpshooter oli Olli, joka ei syöttänyt koskaan, mutta osui kaaren takaa tarkasti kuin netin kohdennettu mainos. Se sakki pelasi tosissaan, kyse ei ollut mistään pelailusta, jossa pisteidenlaskulla ei ole niin väliä. Joskus he armollisesti ottivat meidät klopit mukaan peleihinsä.

Vuodet kuluivat, nopeasti niin kuin niillä on tapana. Lusin yläasteen, menin lukioon, lopetin joukkueessa pelaamisen, sain valkolakin, kävin intin ja jostain käsittämätömästä syystä päädyin yliopistoon opiskelemaan opettajaksi.

Eräänä päivänä Late sanoi:
–Tuu Niinivaaralle pelaamaan, siellä on hyvät pelit.

Menin pelipaikalle. Tiesin ennestään vain Laten, joka pelasi Phoenix Sunsin T-paidassa ja oli kova vääntämään korin alla.
–Hetkinen!
Pukuhuoneessa koristossujaan puki sama herrasmieskööri, jonka olin tottunut näkemään Lyskan kentällä, sama lähes salaseuramainen ja myyttinen kokoonpano. Näyttivät tismalleen samalta kuin lähes vuosikymmen aiemmin, ehkä hieman arvovaltaa oli ohimoille tullut. Olli heitti yhtä tarkasti kuin ennen ja syötti yhtä vähän (koska vähempää ei voinut). Kuulin Latelta myöhemmin, että ydinporukka oli takavuosien Joensuun Akateemiset Koripalloilijat (JOAK), joka oli pelannut aikanaan sarjaakin. Kun miehet olivat saaneet tarpeeksi polvivammoja, he olivat siirtyneet sisäkentille. 

Vielä Ähtärissä asuessa olen saanut tekstarilla JOAK:in pelikutsuja. Pitänee joku päivä tehdä comeback.

P.s. Seuraavassa jaksossa: Legendaarinen Lyskan kenttä, jota ei enää ole, ansaitsee yhden kokonaisen blogitekstin.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 7/10

B niin kuin BIGGER!

–Jaakko, tahdotko tulla samanlaiseksi kuin hän?
Valmentajani Predrag Grujic osoitti lihaksikasta koripalloilijaa, Marko Mutikaista*, joka hyppi aitoja vanhan urheilutalon parketilla. Ymmärsin heti, mutta väärin ja aloin nostelemaan murkuloita entistä enemmän. Mutikainen, kovan treenin kummisetä, vuodatti hikeä urheilutalon punttisalilla, joten suuntasin sinne mustassa hihattomassa Shaq-paidassa. Marko puuttui peliin, kun ylisuuret painot heiluttivat minua:

–Seis, nuorimies! Nyt otat pelkän levytangon ja teet niitä hauiskääntöjä selkä seinää vasten. Noooin!

                                                

Kyselin Markolta treenivinkkejä ja kärsivällisesti hän niitä jakeli, vaikka olin takuulla kokolailla rasittava rimpula. Kerran hän tosin tokaisi, että voisin tuoda hänelle sata markkaa koutsinpalkkiota, minkä tulkitsin kuitenkin vitsiksi. Muistan erään I divaripelin, jossa Mutikainen heitti kahdeksan kolmosta sisään, kaikki erittäin kaukaa. Hän kyykkäsi kovaa ja pystyi donkkaamaan, vaikkei ollut pitkä. Jonkin ajan päästä Markosta sanottiin, että hän bodasi itsensä ulos koriskuvioista.

Urheilutalolla näin ensimmäisen kerran myös tulevan treenikaverini Monosen, kun tämä teki hauiskääntöjä ja pystysoutuja supersarjoina verisuonet pullottaen. Aloimme puntin lomassa tekemään donkkitreeniä minikoreihin. Myöhemmin päädyimme treenaamaan samassa joukkueessa (JoKoPo) sekä nostamaan puntteja lukion salilla ja kotisalillamme. Kerran, kun saunoimme meillä punttien ja pullistelujen päälle ja oli kova pakkanen, saimme päähämme lähteä Mäkkiin Hopeanuolella pelkät pyyhkeet päällä. Ja joukkuetovereissa herätimme hilpeyttä ainaisella pullistelulla pukuhuoneen peilin edessä: toinen esitteli pyykkilautaa ja toinen Pectoralis Majoreita. Istuimme Rantakylän urheiluhallin pukuhuoneessa aina peiliä vastapäätä. Monosen nimi kehittyi Donkki-Monoseksi, kun hän onnistui lyömään pallon renkaan läpi pelissä - kiitos jatkuvan askelkyykkytreenin. Itse en koskaan yltänyt donkkaamaan pelissä, vaikka olin Monosta pidempi.

–Jake, etkö sie tuu treeneihin?

–Ääh, mie meen puntille.

Lukion toisena vuonna lopetin joukkueessa pelaamisen, koska en yksinkertaisesti ollut tarpeeksi motivoitunut treenaamaan joka ilta vain muutaman peliminuutin tähden. Lukion korisvalmennuksessa kävin koko lukion ajan ja sain koripalloa pelaamalla 11 kurssia kasaan. Korisvalmennuksessa toipilaat saivat mennä puntille, joten olin usein toipilas. Minusta ei koskaan tullut yhtä lihaksikasta eikä taitavaa kuin esikuvastani Mutikaisesta, mutta ulos koriskuvioista itseni bodasin.

P.s. Seuraavassa jaksossa pääsen pelaamaan miesten kanssa.

*Marko Mutikainen on tosielämässä Marko Mutikainen.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 6/10

T niin kuin takapiha

Oli lämmin elokuinen ilta Niinivaaralla, takapihan koriskentällä.

–Tuuhan kattomaan, Jake.

Juki heitti vapaaheiton sukkana. Pallo kimposi korilevyn alareunasta sorakentän pintaan ja siitä suoraan veljeni käsiin niin, ettei hänen tarvinnut liikkua viivalta mihinkään. Ei yksi puhdas vapaaheitto vielä mitään, mutta hän heitti niitä peräkkäin neljäkymmentäviisi, kaikki virheettömiä ja toistensa kopioita.

–Tuuhan pelaamaan yksykkönen.

Siihen mennessä olin voittanut kaikki veljesten väliset viralliset yhdentoista pisteen pelit sellaisella tyylillä, jota veljeni usein kommentoi lainaamalla täyskaimaansa:

kauniita liikkeitä

kauhalla

ylös alas

mahtavalla rauhalla

pyörähdys ja hyppy

oot oppinut sen

tää on öinen tiputanssi

kaivinkoneiden

    (J.Karjalainen: Do The Kaivinkone)

Sinä iltana hävisin ensimmäisen kerran Jukille, oikeastaan jo ennen pelin alkua. Sen jälkeen olen päihittänyt hänet suurin piirtein yhtä usein kuin Suomi on voittanut Euroviisut (nollille jäämisiä lienee myös sama määrä kuin Suomella). Tuona kesänä veljeni kulutti takapihamme korisukan puhki heittämällä satatuhatta kirjattua heittoa, joista vapaaheitot upposivat 87-prosenttisesti ja kolmosistakin meni sisään yli puolet. Lisäksi pelasimme takapihan soralla erilaisilla kokoonpanoilla ja siellä pidettiin myös kovatasoiset Jukkien treenit, joissa muun muassa tehtiin jännehyppyjä tappiin asti.

Joensuu, kesä 1997.

P.s. Seuraavassa jaksossa kaksi kaunista asiaa, koris ja puntti, syleilevät toisiaan.