T niin kuin takapiha
Oli lämmin elokuinen ilta Niinivaaralla, takapihan koriskentällä.
–Tuuhan kattomaan, Jake.
Juki heitti vapaaheiton sukkana. Pallo kimposi korilevyn alareunasta sorakentän pintaan ja siitä suoraan veljeni käsiin niin, ettei hänen tarvinnut liikkua viivalta mihinkään. Ei yksi puhdas vapaaheitto vielä mitään, mutta hän heitti niitä peräkkäin neljäkymmentäviisi, kaikki virheettömiä ja toistensa kopioita.
–Tuuhan pelaamaan yksykkönen.
Siihen mennessä olin voittanut kaikki veljesten väliset viralliset yhdentoista pisteen pelit sellaisella tyylillä, jota veljeni usein kommentoi lainaamalla täyskaimaansa:
kauniita liikkeitä
kauhalla
ylös alas
mahtavalla rauhalla
pyörähdys ja hyppy
oot oppinut sen
tää on öinen tiputanssi
kaivinkoneiden
(J.Karjalainen: Do The Kaivinkone)
Sinä iltana hävisin ensimmäisen kerran Jukille, oikeastaan jo ennen pelin alkua. Sen jälkeen olen päihittänyt hänet suurin piirtein yhtä usein kuin Suomi on voittanut Euroviisut (nollille jäämisiä lienee myös sama määrä kuin Suomella). Tuona kesänä veljeni kulutti takapihamme korisukan puhki heittämällä satatuhatta kirjattua heittoa, joista vapaaheitot upposivat 87-prosenttisesti ja kolmosistakin meni sisään yli puolet. Lisäksi pelasimme takapihan soralla erilaisilla kokoonpanoilla ja siellä pidettiin myös kovatasoiset Jukkien treenit, joissa muun muassa tehtiin jännehyppyjä tappiin asti.
Joensuu, kesä 1997.
P.s. Seuraavassa jaksossa kaksi kaunista asiaa, koris ja puntti, syleilevät toisiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti