Tuhannen ja yhden herneen tarinoita, osa 2/1001

Muut laskivat mäkeä, mutta nelivuotias Emma hääräili pihalla risujen kanssa.

–Emma, mitä sie rakentelet?

–Tässä on Suomi ja tässä on Afrikka. Ja niiden välissä on silta.

–Jaahas, mitäs Suomessa ja Afrikassa on?

–Afrikassa on puita ja villisika. Suomessa on jäähalli, puita ja kuoppa.

Tapahtumasta on neljä vuotta, mutta silta Afrikasta Suomeen on edelleen auki. Toivotan kaikki avuntarvitsijat sekä opiskelijat, työntekijät ja turistit sun muut tervetulleiksi Suomeen, vaikken koko maata omistakaan (vähän vajaat 1000 neliötä vain).  Täällä tarvitaan työntekijöitä ja veronmaksajia. On tuikitarpeellisia ammatteja, jotka eivät kiinnosta suomalaisia tarpeeksi (esimerkiksi hoitoalalla). 

Eräs nigerialainen kaverini pyysi jelppiä työnhaussa, joten näytin, miten tehdään työhakemus ja miten luetaan Mollia. Pian näin äijän siivoamassa markettia – oli saanut töitä kolmesta paikasta. Toisessa marketissa oli töissä tuttu sierraleonelainen huippu-urheilija. Eteläkorealainen kaverini teki työkseen lumitöitä, siivosi ruumishuonetta ja suoritti tohtoriopintoja. Olen auttanut useaa maahanmuuttajaa työnhaussa, viimeksi tänä syksynä paria kaveria. Älkäämme vetäkö vieraita esineitä nenäonteloon, jos näemme mamujen käsissä älypuhelimia, koska niillä on näppärä hakea töitä. Ja jos kieli- ja ammattitaidoton mamu vie työpaikkani, se on minulle aivan oikein. "Siitäs sait, sanoi Michael Knight", kuten setäni tapaa sanoa. 

Villisioille (kaiken väriset raiskaajat ja sen sellaiset) pitäisi olla kuoppa, sellainen vankimonttu, mistä ei pääse heavyllä. Ei nyt ihan saunan taakse sitä monttua, mutta siihen lähelle. Viattomat eivät saa joutua kärsimään, eivät minkään väriset. Tunnen mamuja, jotka työskentelevät Suomessa yrittäjinä, hoitajina, lääkäreinä, tutkijoina, siistijöinä, tulkkeina, pastoreina, rakennusmiehinä, opettajina ja oppilasohjaajina. On suuri vääryys, jos nämä Suomea rakentavat ihmiset joutuvat kärsimään raiskaajien vuoksi.  

Eebenpuu ja norsunluu

Oli aamurukouksen aika.

Seurasin vierestä, kun pojat hakivat puhdasta vettä rantasaunalta, pesivät kätensä, huuhtelivat suun, vetivät vettä nenään ja puhalsivat sen ulos. Pestiin kasvot ja kyynärvarret, hiukset kostutettiin, ja korvat sekä jalat saivat pesun. Kuulin monimutkaisen sarjan rukouksia ja näin suuren määrän kumarruksia. Ainoat  sanat, jotka ymmärsin, olivat usein toistuva "Allahu akbar".

Minulla on ollut omassa avainnipussani vierekkäin avaimet niin koulun moskeijaluokkaan kuin helluntaiseurakuntaankin, sulassa sovussa kuin eebenpuu ja norsunluu Paul McCartneyn pianon koskettimilla:

Ebony and ivory live together in perfect harmony
Side by side on my piano keyboard, oh Lord, why don't we?

We all know that people are the same where ever we go
There is good and bad in ev'ryone,
We learn to live, we learn to give
Each other what we need to survive together alive.
    (Ote Paul McCartneyn lyriikasta Ebony And Ivory)

Olen herännyt eritrealaisten, pakistanilaisten ja filipinojen kodeista. Minua on kohdeltu ystävällisesti. Minua on siunattu oppilailla Afganistanista, Angolasta, Japanista, Kongosta, Somaliasta, Tšetšeniasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Olen opettanut Turkin ja Irakin kurdeja. Sierra Leonesta kotoisin oleva ammattiurheilija on saunonut meillä ja tehnyt ylistysbiisin, jota vaimoni soitti pianolla. Olen käristänyt makkaraa nigerialaisten opiskelijoiden kanssa. Namibialaisten veljesten kanssa kirmasimme kuumasta saunasta parin kympin pakkaseen ja kahlasimme saunaa ympäri niin, että keuhkoihin alkoi koskea. Hangessa piti myös kieriä, luonnollisesti. Veljeksistä nuorempi oli kysynyt minua bestmanikseen.

Kesken erään suomi toisena kielenä -oppitunnin oppilaat alkoivat esitellä minulle arpiaan. Sellaisia arpia, joita suomalaisilla lapsilla ei ole, koska kaupungeissamme eivät kranaatit vihellä. Olen nähnyt kidutettuja ihmisiä, särkyneitä katseita. Eräs tuntemani mies, jota oli kidutettu kotimaassaan, joutui puukottajan uhriksi kotikaupunkini torilla. Syynä oli puukottajan mielestä väärä ihonväri.

Isäni äiti joutui lähtemään sotaa pakoon Viipurista. Hän ja hänen äitinsä ja pikkuveljensä matkustivat kymmenen päivää karjavaunussa ennen kuin pääsivät Vöyriin.

Muukalainen

Tuntui, että olin häviämässä tappelun. Vastustaja oli kookas, selvästi minua raamikkaampi. Olin jo yrittänyt kaikkia vähiä kikkoja, jotka tiesin. Sitten apuun tuli tuntematon harteikas silmälasipäinen mies, joka sai sen kirotun kopiokoneen toimimaan. Kiitin, laahustin takaisin läppärin ääreen ja jatkoin raportin väsäämistä. Myöhemmin samana iltana sama harteikas mies tuli juttelemaan ja pelasti minut toisesta pulasta: sivunumeroiden laittamisesta. 

–Öö, kiitos taas. Mie saan tään kohta valmiiks, mitä jos mie tarjoon Mäkissä iltapalan?
–Sopii.

Lompsimme yliopiston kirjastolta kohti Kauppakadun Mäkkiä.

–Mistäpäin oot kotosin?
–Somalimaasta.
–Iska waran?
–Miten sä osaat somalia?
–Oon opettanut pari vuotta suomea toisena kielenä. Enin osa oppilaista oli Somaliasta. Siinä tyhmempiki oppii. Jaahas, vai että Somaliasta.

–Mut mä tuun Somalimaasta, se on eri asia, se on pohjoisempana.

–Okei, nyt mie tajuan, mahadsanid. Ku jotkut, esim. yks imaami, sano menevänsä lomalle Pohjois-Somaliaan, niin se tarkottiki Somalimaata. Okei.

Muhammed meni Mäkin tiskille ja väläytti myyjälle häikäisevän hymyn:

–Big Mac -ateria Kokiksella. Seuraava maksaa! 

Pöydässä Muhammed kertoi, että hän oli lukenut paljon karjalaisesta kulttuurista.

 –Ei oo totta! Mie oon Karjalasta kotosin ja sukunimiki on Karjalainen!

Ranskalaiset olivat vaarassa jäähtyä, kun kävin läpi vähäisen tietouteni karjalaisesta kulttuurista karjalanpiirakoista pashaan ja ortodoksisuudesta Parppeinvaaran runokylään. 

–Yhellä koululla ortodoksipappi tuli siunaamaan virpovitsat pirskottamalla niitten päälle vettä. Ja niitä ei saanu sanoa virpomisvitsoiksi, vaan virpovitsoiksi. Niillä toivotettiin siunausta.

Muhammed osasi kertoa enemmän karjalaisuudesta kuin minä. Lopulta löysimme paljon yhteistä hänen esi-isiensä paimentolaiskulttuurista ja minun karjalaisesta taustastani (vaikka sekarotuinen olen, kuten kaikki muutkin). Juttelimme Somalian tilanteesta. Muhammed yllätti minut:

–Somaliassa ihmisten pitäs antaa toisilleen anteeksi niin kuin kristityt tekevät.
Muslimituttavallani oli korkeampi käsitys kristityistä kuin minulla, joka olen kristitty.

Tämä tarina on tosi ja tapahtui Jaakon ollessa Jyväskylässä erkkaopeopinnoissa. Nimi muutettu.

Langoista parhaat, osa 1/3

kauheat mutkat on Kaamasen tiellä

paljolti liikennepainetta
Nuorgamin Jouni kun myymässä siellä
on kuulua potenssiainetta
(katkelma Juha Vainion kappaleesta Matkalla pohjoiseen)

JUNNUN JÄLJILLÄ
Säv. J. Leskinen (Syksyn sävel)
San. Chest

poimittiin Spotifysta
koti- sekä ulkomaista
matkamusaa miehiseen makuun
tunnariksi Junnun biisi
jossa äijäkööri kiisi
pohjoiseen tietyn lääkkeen hakuun

soi matkalla Cash
ja puutui niin ass
kun Norjaan
ajeltiin Skodalla
me teltassa nukuttiin
sekä kodalla

makkaraa kului paljon
tultiin etelän suuntaan Utsjoelta
haistiin hieltä ja haistiin noelta

lankomies kuskina huhki
soittolista kului puhki
jaksoi kuunnella vain Vainiota
yhtäkkiä huomasin sen
kartasta tien nimen
tunnarista tutun, mainiota

oon Kaamasen tiellä
ja kauppa on siellä
ja Jounin
poika myy troppia
hei, lankomies
nyt heti stoppia

tästä kuultu on paljon
mutta todellisuus
ompi enemmän
täällä on puoti
tuossa myy uutetta hän

Yllytyshullu

Piti juosta 32 km. En ollut koskaan juossut niin pitkää matkaa. Minulla oli kirittäjä ensimmäiselle kympille. Mokoma yllytti juoksemaan saman tien täyden maratonin, koska olin siitä vuosia haaveillut.
–Ei kai sitä viiti.

Kolmenkympin kohdalla tuntui kuitenkin niin hyvältä, että päätin kokeilla 42,195 km hölkkäämistä ilman kävelyaskelia. Olin lukenut, että 35 km kohdalla tulisi seinä – seurasin gepsiä: ei tullut, ähäkutti! Reilu kilometri myöhemmin se kuitenkin tuli, kun aloin nousta Shellin mäkeä neljättä kertaa: askel lyheni niin, että virkeät itäkarjalaiset maatuskat olisivat kävelleet ohi. Lonkankoukistajat ja tarakka olivat sen tuntuiset, että repeäisivät hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin, että jokin paikka kramppaa ja päädyn poimimaan rentun ruusuja tuolta maantien ojasta. Pidin väkisin hölkän päällä.

"When my body says NO, I say YES." (Arnold)

Satoi vettä. 40 km tuli täyteen, köpöttelin improvisoidulle lisälenkille. Ei kipuja, pelkkää juoksijan pilveä, kuolonkankeuskin hieman hellitti. Nylkytin kaiken varalta hieman yli virallisen mitan, ettei tule sanomista. 42,26 km keskisykkeellä 152. Aikaa meni 4.40. En päihittänyt isää enkä veljeä maratonajassa, mutta itseni ylitin. Kävelin kotiin aurinkolasit huurussa. What a feeling!

Suihkuun mennessä huomasin, että minulla oli ollut kahdet shortsit päällekkäin (ns. kaksoislataus). Pelasin lasten kanssa lautapelejä ja pistäydyin pankissa neuvottelemassa asuntolainasta. Oli hyvä olo, kylmä ja jano. Ruoka ei maistunut moneen tuntiin. Lihakset palautuivat viidessä päivässä, nilkkoihin koski viisi viikkoa. Kun kroppa jäähtyi, alkoi kramppailu jalkapohjissa sekä räätälinlihaksissa. Oli kova työ syödä hölkän aikana menetetyt 4037 kilokaloria.

P.s. Huolto oli toteutettu siten, että vaimo jätti kuistimme kaiteelle pullon omatekoista urheilulitkua, jonka nappasin mukaan aina 10 km välein. 20 km kohdalla pullo ei ollutkaan kaiteella, joten pistäydyin sairaalan vessassa täyttämässä pullon vedellä. 

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 10/10

L niin kuin lääkäri tai lajinvaihto

Oli ikävää istua pöydän väärällä puolella ja odottaa tuomiota. Atleettisen näköinen ortopedi Puukkonen* kertoi magneettikuvien tulokset: se ja se jänne oli katkennut ukkovarpaasta, korjaantunut jotenkin itsestään, mutta jäänyt liian väljäksi – siksi siihen koski aina juostessa. Tohtori sanoi, ettei sitä kannata leikata eikä fysioterapia auta.
–No, mites mie sitten juoksentelen?
–Joko lopetat sen juoksemisen tai sitten juokset ja siihen sattuu.

Oikeasta polvesta, jota oli aikanaan leikattu kahdesti, Puukkonen tokaisi:

Kuuntelin saarnan, kun en muuta voinut:

–Urheilija on semmonen, joka lyö itteään vasaralla sormeen ja tulee mulle itkeen, että sattuu. Ja sitt' ku mä oon korjannu sen sormen, niin se menee ja lyö siihen uudestaan. Mä tiiän, mull'on 13 SM-mitalia.

Minulla ei ole yhtään SM-mitalia, mutta intoa korikseen löytyy yhä. Kahdesti viikossa pelaan: maanantaisin junnujen treenejä vetäessä (yläkoulu, lukio ja amis) ja torstaisin TYKY-koriksessa (jossa keskimäärin kaksi kahelia pelaajaa). Lisäksi nautin ulkokentillä katukorikset, manhattanit, American Ballit sun muut aina kun mahdollista. 

Donkkia minikoreihin, kun ei ylemmäs yllä. Kevät 2014.

Pian aurinko sulattaa pelikentät ja Ähtärin ikämiehet yrittävät taas voittaa Esko Peltosen manhattanissa (kerta se olisi ensimmäinenkin). Kotona vaimo sitten taas sanoo tappion kärsineelle miehelle, että älkääs nyt, hyvänen aika, vanhat ukot yrittäkö mahottomia!

Ja pelitovereiden kesken haaveillaan ja puhutaan katukoristurnaukseen menosta kesällä. Pelipaidatkin painatettiin jo viisi vuotta sitten, ne päällä ei olla vielä pelattu.

*Nimeä muutettu, mutta vain hieman.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 9/10

L niin kuin Lyska

Kurki pitkine jalkoineen oli varma kevään merkki Lyskalla: nimittäin Katajan valmentaja Mikko "Mile" Kurki* ja ykköspelaaja Jukka "Julle" Tolvanen tulivat heittelemään ilman paitaa, ruskettuneina jo ennen kesää. Myös Ketse Kettunen saapui Aakun kanssa donkkailemaan kuluneella viininpunaisella pallolla. Itseä harmitti, kun en koskaan yltänyt yhtä hyvin. Kataja viihtyi hyvin Lyskan suunnalla, samoin lehmus, mänty ja JoKoPo. Siellä taituroi usein myös jonglööri nimeltä Miika, joka heitti erikoisella tyylillä, mutta tarkasti kuin Larry Bird.

–No, jos monta pientä palloo pyssyy hallussa, niin miksei yks isoki?

Kentän ohi vaelsi hippiäisiä, varsinkin Ilosaarirockin aikaan. Ja pensasaidassa kuhisivat mitkälie ötökät, kun sieltä usein palloa haettiin. Kesken eräiden pelien Larus argentatus syöksypommitti Monosen deltoideuksen etuosaa, koska mies muistutti erehdyttävästi patsasta. Lyskan mäntyjen varjossa pelattiin myös sikana American Ballia: paras versio oli sellainen, jossa 11. ja 21. vapari piti tehdä vasurin hookilla. Ja jos heitti helan (eli ei osunut korirenkaaseen tai levyyn), pisteet nollautuivat - ei pöllömpi peli. Kävin Lyskalla usein yksinkin: kuhanpahan treenasin layuppeja eri kulmista Vode Voutilaisen opettaman rutiinin mukaisesti. Hyvät muistot jäi Lyskasta: ei vakavia loukkaantumisia eikä kettuiluja.

P.s. Seuraavassa ja viimeisessä jaksossa on aiheena lajinvaihto.

*Katajan jälkeen Kurki on valmentanut ainakin Panttereita ja Pussihukkia.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 8/10

A niin kuin Akateemiset Koripalloilijat

Siitä oli tullut eräänlainen rituaali: söin aina kaksi kevytviiliä sokerilla ja kanelilla, täytin Mehukatti-pullon vedellä ja laitoin sinivalkopunaisen pallon tarakalle. Joskus otin mukaan banaania tai rusinoita, mutta yleensä selvisin pelkällä vedellä muutaman tunnin. Niinivaaran rinnettä alas, ohi Tuomon isän radioamatöörimaston ja hyvät vauhdit Suvantosillalla. Lyskan kenttä Joensuun keskustassa kutsui nuorta laiheliinia usein.

Yleensä palloilin siellä ikätoverieni kanssa, mutta joskus ylitin sukupolvien välisen kuilun. Lyskalla pelasi säännöllisesti eräs tiivis aikuisten herrasmiesten porukka, johon kuului hyvin tarkkoja kolmoslinkoja. Varsinainen sharpshooter oli Olli, joka ei syöttänyt koskaan, mutta osui kaaren takaa tarkasti kuin netin kohdennettu mainos. Se sakki pelasi tosissaan, kyse ei ollut mistään pelailusta, jossa pisteidenlaskulla ei ole niin väliä. Joskus he armollisesti ottivat meidät klopit mukaan peleihinsä.

Vuodet kuluivat, nopeasti niin kuin niillä on tapana. Lusin yläasteen, menin lukioon, lopetin joukkueessa pelaamisen, sain valkolakin, kävin intin ja jostain käsittämätömästä syystä päädyin yliopistoon opiskelemaan opettajaksi.

Eräänä päivänä Late sanoi:
–Tuu Niinivaaralle pelaamaan, siellä on hyvät pelit.

Menin pelipaikalle. Tiesin ennestään vain Laten, joka pelasi Phoenix Sunsin T-paidassa ja oli kova vääntämään korin alla.
–Hetkinen!
Pukuhuoneessa koristossujaan puki sama herrasmieskööri, jonka olin tottunut näkemään Lyskan kentällä, sama lähes salaseuramainen ja myyttinen kokoonpano. Näyttivät tismalleen samalta kuin lähes vuosikymmen aiemmin, ehkä hieman arvovaltaa oli ohimoille tullut. Olli heitti yhtä tarkasti kuin ennen ja syötti yhtä vähän (koska vähempää ei voinut). Kuulin Latelta myöhemmin, että ydinporukka oli takavuosien Joensuun Akateemiset Koripalloilijat (JOAK), joka oli pelannut aikanaan sarjaakin. Kun miehet olivat saaneet tarpeeksi polvivammoja, he olivat siirtyneet sisäkentille. 

Vielä Ähtärissä asuessa olen saanut tekstarilla JOAK:in pelikutsuja. Pitänee joku päivä tehdä comeback.

P.s. Seuraavassa jaksossa: Legendaarinen Lyskan kenttä, jota ei enää ole, ansaitsee yhden kokonaisen blogitekstin.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 7/10

B niin kuin BIGGER!

–Jaakko, tahdotko tulla samanlaiseksi kuin hän?
Valmentajani Predrag Grujic osoitti lihaksikasta koripalloilijaa, Marko Mutikaista*, joka hyppi aitoja vanhan urheilutalon parketilla. Ymmärsin heti, mutta väärin ja aloin nostelemaan murkuloita entistä enemmän. Mutikainen, kovan treenin kummisetä, vuodatti hikeä urheilutalon punttisalilla, joten suuntasin sinne mustassa hihattomassa Shaq-paidassa. Marko puuttui peliin, kun ylisuuret painot heiluttivat minua:

–Seis, nuorimies! Nyt otat pelkän levytangon ja teet niitä hauiskääntöjä selkä seinää vasten. Noooin!

                                                

Kyselin Markolta treenivinkkejä ja kärsivällisesti hän niitä jakeli, vaikka olin takuulla kokolailla rasittava rimpula. Kerran hän tosin tokaisi, että voisin tuoda hänelle sata markkaa koutsinpalkkiota, minkä tulkitsin kuitenkin vitsiksi. Muistan erään I divaripelin, jossa Mutikainen heitti kahdeksan kolmosta sisään, kaikki erittäin kaukaa. Hän kyykkäsi kovaa ja pystyi donkkaamaan, vaikkei ollut pitkä. Jonkin ajan päästä Markosta sanottiin, että hän bodasi itsensä ulos koriskuvioista.

Urheilutalolla näin ensimmäisen kerran myös tulevan treenikaverini Monosen, kun tämä teki hauiskääntöjä ja pystysoutuja supersarjoina verisuonet pullottaen. Aloimme puntin lomassa tekemään donkkitreeniä minikoreihin. Myöhemmin päädyimme treenaamaan samassa joukkueessa (JoKoPo) sekä nostamaan puntteja lukion salilla ja kotisalillamme. Kerran, kun saunoimme meillä punttien ja pullistelujen päälle ja oli kova pakkanen, saimme päähämme lähteä Mäkkiin Hopeanuolella pelkät pyyhkeet päällä. Ja joukkuetovereissa herätimme hilpeyttä ainaisella pullistelulla pukuhuoneen peilin edessä: toinen esitteli pyykkilautaa ja toinen Pectoralis Majoreita. Istuimme Rantakylän urheiluhallin pukuhuoneessa aina peiliä vastapäätä. Monosen nimi kehittyi Donkki-Monoseksi, kun hän onnistui lyömään pallon renkaan läpi pelissä - kiitos jatkuvan askelkyykkytreenin. Itse en koskaan yltänyt donkkaamaan pelissä, vaikka olin Monosta pidempi.

–Jake, etkö sie tuu treeneihin?

–Ääh, mie meen puntille.

Lukion toisena vuonna lopetin joukkueessa pelaamisen, koska en yksinkertaisesti ollut tarpeeksi motivoitunut treenaamaan joka ilta vain muutaman peliminuutin tähden. Lukion korisvalmennuksessa kävin koko lukion ajan ja sain koripalloa pelaamalla 11 kurssia kasaan. Korisvalmennuksessa toipilaat saivat mennä puntille, joten olin usein toipilas. Minusta ei koskaan tullut yhtä lihaksikasta eikä taitavaa kuin esikuvastani Mutikaisesta, mutta ulos koriskuvioista itseni bodasin.

P.s. Seuraavassa jaksossa pääsen pelaamaan miesten kanssa.

*Marko Mutikainen on tosielämässä Marko Mutikainen.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 6/10

T niin kuin takapiha

Oli lämmin elokuinen ilta Niinivaaralla, takapihan koriskentällä.

–Tuuhan kattomaan, Jake.

Juki heitti vapaaheiton sukkana. Pallo kimposi korilevyn alareunasta sorakentän pintaan ja siitä suoraan veljeni käsiin niin, ettei hänen tarvinnut liikkua viivalta mihinkään. Ei yksi puhdas vapaaheitto vielä mitään, mutta hän heitti niitä peräkkäin neljäkymmentäviisi, kaikki virheettömiä ja toistensa kopioita.

–Tuuhan pelaamaan yksykkönen.

Siihen mennessä olin voittanut kaikki veljesten väliset viralliset yhdentoista pisteen pelit sellaisella tyylillä, jota veljeni usein kommentoi lainaamalla täyskaimaansa:

kauniita liikkeitä

kauhalla

ylös alas

mahtavalla rauhalla

pyörähdys ja hyppy

oot oppinut sen

tää on öinen tiputanssi

kaivinkoneiden

    (J.Karjalainen: Do The Kaivinkone)

Sinä iltana hävisin ensimmäisen kerran Jukille, oikeastaan jo ennen pelin alkua. Sen jälkeen olen päihittänyt hänet suurin piirtein yhtä usein kuin Suomi on voittanut Euroviisut (nollille jäämisiä lienee myös sama määrä kuin Suomella). Tuona kesänä veljeni kulutti takapihamme korisukan puhki heittämällä satatuhatta kirjattua heittoa, joista vapaaheitot upposivat 87-prosenttisesti ja kolmosistakin meni sisään yli puolet. Lisäksi pelasimme takapihan soralla erilaisilla kokoonpanoilla ja siellä pidettiin myös kovatasoiset Jukkien treenit, joissa muun muassa tehtiin jännehyppyjä tappiin asti.

Joensuu, kesä 1997.

P.s. Seuraavassa jaksossa kaksi kaunista asiaa, koris ja puntti, syleilevät toisiaan.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 5/10

E niin kuin Easter Tournament

Olimme opiskelijoita, vaimoni ja minä. Arkiaamuisin pyöräillimme joen vartta yliopistolle, noin viisi kilometriä. Lounasaikaan poljimme kotiin keittämään mannapuuroa tai muuta saman hintaluokan apetta, koska yliopistoruokalan 2,45 € maksava ateria tuntui liian porvarilliselta. Puolen tunnin päiväköllytyksen jälkeen mankeloimme takaisin kampukselle. Opiskelun ohessa vaimo tienasi rahaa R-kioskin tätinä ja kanttorin sijaisuuksilla, minä puolestani haalin opesijaisuuksia ja liikuntakerhon vetoja. Lisäksi tuomaroin Jukka-veljen kanssa korista pientä korvausta vastaan: junnupelejä ja miesten III-divaria. Junnuturnauksissa sai mussuttaa junnujen äitien tekemää pitsaa ja mokkapaloja sekä kitata rajattomasti kuumaa ylellisyystuotetta, joka valmistetaan pavuista.

Eräänä kevätpäivänä veljeni soitti:

–Jake hei, nyt ois kuule hyvät tienestit luvassa! Lähetään Lahteen viheltää Easter Tournamenttia, iso turnaus, neljän päivän reissu.

–Lähetään ihmeessä!

Kataja Basketin bussi vei meidät Business Cityyn. Paikan päällä veljeksiltä kysyttiin:

–Mites toi majoitus: koulumajoitus vai hotelli?

–Otetaanko hotelli, niin voijjaan kattoo yöllä NBA:tä?

–Otetaan vaan.

Illalla löytyi katukoriskenttä, yöllä katsoimme NBA:tä. Aamupäivästä suunnistimme etupainoisina turnauspaikalle. Mustat suorat housut jalkaan ja tuomaripaidat päälle. Juoksimme pilli suussa pelin toisensa jälkeen: Jukka asiansa osaavana ja minä tuomaria näytellen. Yhden asian minäkin osasin: teknisten virheiden eli tekujen antamisen. Basketklubben Järva pelasi niin sikamaisesti, että saimme antaa tekuja kaiken aikaa ja heittää molemmat koutsit pelistä pois, kun eivät osanneet olla ihmisiksi. Ristimme joukkueen Järjen Valoksi.

Koitti neljäs päivä ja tienestin suuruus selvisi: kun tuloista nippastiin pois neljän tähden hotellissa asuminen, sain 24 euroa. Siinä oli selittelemistä vaimolle, joka luuli minun saapuvan hieman paksumman tuohinipun kanssa.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan takapihalla. Paljon ja kovaa.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 4/10

K niin kuin Kataja. Sieltä kaikki alkoi.

Vitosluokalla potkupallo vaihtui koripalloon, kiitos kaveripiirin, jonka hyvässä imussa kuljin. Ensimmäinen valmentajani Katajassa oli Predrag Grujic, joka muistutti harmaissa collegeissaan Rocky Balboaa. Kun astuimme vanhan urheilutalon parketille, Pepe oli yleensä hallissa tekemässä etunojapunnerruksia - sangen pitkiä sarjoja. Muutama päivä sitten otin yhteyttä Pepeen: hän muisti minut yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen (vaimoni mielestä siksi, että olin takuulla ollut niin äänekäs koutsattava). 

Katajan miesten ykkösjoukkue pelasi tuolloin ykkösdivaria ja kokoonpanoon kuuluivat muun muassa legendat Bernard Harris ja Leon Huff. Harris oli jopa pelannut yhden kauden NBA:ssa: "Kerran Kareem Abdul-Jabbar saapui ennen peliä pukuhuoneeseemme ja meni pissalle... Hei, taidan olla NBA:ssa, ajattelin." * Leon Huff oli puolestaan Katajan ensimmäinen jenkkivahvistus, joka oli palannut seuraan jäähdyttelemään.

Tuohon aikaan Katajan miesten ykkösjoukkueella oli äärimmäisen tyylikkäät raitashortsit. Pian junnut vaativat äitejään ompelemaan heille samanlaiset. Haaveilin ammattikoripalloilijan urasta, mutta jokin meni pieleen ja minusta tuli opettaja.

En ollut kaksinen pelaaja. Kutosluokalla muuan koulukaveri kiusasi minua, koska hän oli sanomalehti Karjalaisesta lukenut, että olin tehnyt pelissä vain yhden ainoan pisteen ja jäänyt pistetilaston jumboksi: "Karjalainen, oikein pistemies!" Nautin kuitenkin koriksesta. Tinkasimme luvan päästä heittelemään sivukoreihin miesten koristreenien ajaksi. Pelasimme pihalla ja puutarhassa ja opettelimme donkkaamaan minikoreihin, kunnes ranteet olivat verillä kuin harakirikandidaatilla. Roikuin Katajassa 1992 - 1995, kunnes Katajasta loppui ikäisteni pelaajamateriaali, jolloin siirryimme Joensuun Koripoikiin.

Rantakylän urheiluhallin varastossa, suuren pallohäkin pohjalla, oli liukkaiksi kuluneita palloja, joilla ei enää pelattu, mutta joita ei oltu raaskittu poiskaan heittää. Niissä luki JoTo, mikä viittasi seuramme entiseen nimeen: Joen Tovereihin. Työväenurheilu muistutti olemassaolostaan. Myöhemmin Joensuun Koripojat hävisivät viimeisen taistonsa Katajalle ja seuran toiminta tyrehtyi.

P.s. Seuraava teksti kertoo siitä, kun veljekset lähtivät tienaamaan rahaa tuomaroimalla isoa turnausta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitellusti.

*Harris Urheilusanomien haastattelussa 2014.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 3/10

S is for the Streets of Cebu 

Kartsu has always been good at passing the basketball. Now he gives so good no-look pass over the guy who defends me that I can finally go for a slam dunk (the basket rim is low enough for me). Maayo! This is the court where we have been playing for the last few weeks. There is a small chapel near by and a young boy is always uprooting on its yard. Rottening garbage is smelling, grasshoppers are chirping and it's warm. We play until the gabii comes (it comes quickly here) and funny tokay geckos start to roam on the walls and ceilings repeating their name: "Tokay, tokay".

Here in Philippines you can find a basketball court from almost every block - thanks to American soldiers who brought the game here some decades ago. We play basketball everywhere: on the courts, streets and sand. Many Philipinos want to challenge us americanos (as they call us because of our white skin) for either 2 on 2 or 1 on 1 game. We, Finnish vikings, are quite much bigger than an average Philipino, but they are very fast and skillful. They play hard but fair and they are always friendly, salamat for that. We learn to count the points in cebuano: usa, duha, tulo, upat, lima, unom, pito, walo, siyam...

Real street basketball in Cebu City. Photo: Dominic DeGrazier. 

One of the places where we play is in a slum by the sea. It's hot and the court is dusty, there are no nets in the baskets and players have no shoes, but it doesn't matter - we enjoy the game. After several tough matches we, Kartsu and I, invite the players to come back in the gabii and watch a film about Jesus. We often recover from the training by fast carbohydrates bought from the street market: fried bananas and warm Coke. Even from the poorest village of Camotes Islands you can always find Coke.

Cebu Island, Philippines. Summer 2000.

P.s. The next blog text is about my first basketball team: Joensuun Kataja.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 2/10

A niin kuin Amerikan pelikentät

Laskeuduimme vaimon kanssa Atlantan lentokentälle. Tullissa jäimme kiinni meetvurstivoileipien salakuljettamisesta. Pieni virkaintoinen tullikoira jäkitti vieressäni ja jouduin luovuttamaan voileivät Amerikalle. Eivät ampuneet minua täyteen 9 mm reikiä, mutta iso virkaintoinen tulli-ihminen tivasi minulta kaikenlaista:
-What do you do for living?
-Er...I'm a student, madam.
-What do you study?
-Education, madam.
-Why?

(Sitä samaa kysyn edelleen itseltäni.)

Lopulta meidät päästettiin sisään Mahdollisuuksien maahan. Suuntasimme isäntäväen kanssa Cheese Cake Factoryn kautta hotellille. Hämähäkki puri minua yöllä otsasta, johon kasvoi kookas kutiava pahka.

Talviaamu valkeni kaupungissa, jossa Seppo Räty oli heittänyt olympiapronssia kahdeksisen vuotta aiemmin. Juoksin aamulenkin shortseissa, kun luulin, että Georgiassa olisi lämmin - sehän on, hyvänen aika, suoraan Floridan naapurissa! Ihmisiä tuli vastaan talvikamppeissa. Oli vietävän kylmä. Treenasin lämpimikseni hotellin kuntosalilla. Aamupalan jälkeen suuntasimme Coca-Cola-museoon (first things first) ja illalla odotti täyttymys: Atlanta Hawks vastaan Minnesota Timberwolves. Olin fanittanut NBA:tä vuosien ajan lukemalla SLAM-lehteä ja katsomalla NBA Actioneja, mutta lopultakin pääsin katsomaan kyseistä sarjaa livenä. 211-senttinen Kevin Garnett nakutti 30 pistettä. Tuon kauden jälkeen hänet valittiin NBA:n runkosarjan arvokkaimmaksi pelaajaksi. 

Alabaman puolella pääsin pelaamaan katukorista White Men Can't Jump -elokuvan hengessä, joskaan en rahasta.

norsunluu ja eebenpuu
niinku Paulin laulussa
on harmonias
katukoriksessa
kirkon takapihalla
   (Chest)

Se oli vuonna 2004.

P.s. Seuraavassa jaksossa pelataan katukorista Kaakkois-Aasiassa ja opetellaan laskemaan pisteet cebuanoksi.

B.A.S.K.E.T.B.A.L.L. 1/10

B

Valmentaja piirtää fläppitaululle valtavan B-kirjaimen ja sen viereen toisen.

–Jätkät, mitä tää meinaa?

Big Brotheria ei vielä tuolloin oltu keksittykään, joten emme osaa vastata mitään. Valmentaja ja joukkueenjohtaja vaihtavat muutaman sanan Brigette Bardotista ja nauravat, mutta se ei ilmeisesti ole oikea vastaus.

–Se meinaa, että Back to Basics! Myö lähetään treenaamaan perusasioita. Ei mitään ihmekikkoja, vaan koriksen perusasioita. Myö tähätään ens kauvveks SM-sarjaan. 

Mukana oltiin.

Sinä kesänä oli joukkueen treenit joka arkipäivä, kaksi treeniä päivässä: heittoharjoituksia, punttisalia, taktiikkaa, sekä hyppy- ja juoksutreenejä keskuskentän tartanilla. Kerrankin juostiin 20 sadan metrin vetoa ja loikat päälle. Sen jälkeen maistui pallojäätelö joen rannassa.

Tuntui ammattimaiselta pyöräillä aamutreeneihin vanhalle urheilutalolle tai Rantakylän urheiluhallille. Ja jotenkin ihmeellisesti sitä jaksoi kaiken lisäksi pelata katukorista legendaarisella Lyskan kentällä. Siellä oli korit sen verran alhaalla ja vinksallaan, että ylsin loppukesästä donkkaamaan toiseen niistä – jopa pelissä, jos oli tarpeeksi tilaa. Joskus pelasimme keskiyöhön asti.

Kesä treenattiin, mutta B-nuorten SM-sarjaan ei päästy. 

Joensuu, kesä '96.

P.s. Seuraavassa jaksossa katsotaan NBA:tä livenä ja pelataan katukorista Syvässä Etelässä.

Perheenisän kaksoiselämä

kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään
joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään
   (Juice)

Viime keväänä kurkkasin Facebookia kesken poikain saunaillan. Siellä mainostettiin SuomiLOVE-ohjelmaa: "Yllätä rakkaasi televisiossa." Pyydettiin lähettämään rakkaustarina, johon liittyy jokin suomalainen laulu. Mailasin välittömästi blogitekstin Blondivero* sellaisenaan YLE:lle yhteystietojen kera ja jatkoin saunomista.

Kului joitakin viikkoja ja ehdin jo unohtaa koko asian. Eräänä päivänä sain puhelun minulle tuntemattomasta numerosta. Soittaja esittäytyi ja kuulosti hyvin pitkälti telemarkkinoijalta, joten katkaisin puhelun. Kun sama numero soitti taas, hylkäsin puhelun. Sitten sain tekstarin: "Olemme kiinnostuneet tekstistäsi. Haluatko osallistua SuomiLOVE-ohjelmaan?"

Siitä alkoi kolmen kuukauden kaksoiselämä. On se kohtalaisen mutkikasta! En voinut jättää puhelintani vaimon ulottuville, yleensä pidin sitä äänettömällä (siis puhelinta, ei vaimoa). Kävin salaa Honkiniemen leirikeskuksessa haastateltavana SuomiLOVE-ohjelmaa varten. Menin mukamas kaverille tekemään rap-biisiä, mutta lainasinkin työparin auton ja karautin Honkiniemeen. Oli tuulinen sää, joten päädyimme suorittamaan haastattelun kodassa. Vuolin kiehiset, tein tulet, kerroin videokameralle blondiverosta ja omistin rakkaalleni kappaleen Paratiisiin. Hurjastelin takaisin Ähtäriin, piti ehtiä keskimmäisen mukulan kevätkirkkoon. Loikin kirkon portaat ylös kuin Rocky Balboa - juuri kun kirkonkellot soivat - ja istuin savuntuoksuisena vaimon viereen.

Eräänä elokuisena päivänä vein vaimon Helsinkiin. Olin sanonut hänelle, että ottaa sen päivän palkatonta virkavapaata. Vielä Ylen studioon astuessaan hän luuli, että menemme vain studioyleisöksi. Kuoro lauloi, bändi soitti ja Mikko Kuustonen lauloi meille kahdelle. Eipä olisi uskonut vuonna 1996, että tällaista tulee tapahtumaan, kun kaverin Cherryssä kuunneltiin Mustaa jalokiveä.

Eilen pötköttelimme vaimon kanssa hotellihuoneessa ja katsoimme itseämme telkkarista.

*http://naapurinjaakko.blogspot.fi/2013/09/blondivero.html