Soluttautuja

On kylmä. Kuu valaisee lumen peittämää suota. Luemme Richien kanssa karttaa. Missä myö ollaan?

Hiihtolenkki on kestänyt jo yli vuorokauden. Richie on vastannut koko ajan suunnistuksesta, ja me muut olemme vain hiihtäneet perässä. Emme ole nukkuneet. Koko reitin pituus on kartan mukaan kaiken kaikkiaan 40 kilometriä, josta iso osa on umpihankea. Noin kymmenen kilometrin välein on tehtävärasteja. Eräällä rastilla jokaisen piti valmistaa oma lämmin ruoka omalla nuotiolla keskellä metsää. En saanut aikaan kunnon nuotiota, vaikka olin löytänyt tervasta. Liika hosuminen kostautui ja aika loppui, joten söin pelkkää suklaata.

Saavumme metsäautotielle, monet meistä alkavat nähdä olemattomia. Joku näkee partionjohtajan ja juttelee tälle, vaikka tämä on kilometrien päässä. Näen partionjohtajan keltaisen pakettiauton, vaikka sekin on todellisuudessa aivan muualla. Laskeudumme järven jäälle, ja otan vanhalla radiopuhelimella viimeisen yhteyden partionjohtajaan, joka kannustaa loppurutistukseen. Otan suunnan tiettyyn saareen. Eräsuksen side on auki, mutta en jaksa pysähtyä kiinnittämään sitä. Yritän pysyä suunnassa. Nuotion loimotus näkyy saaresta. Filmi katkeaa.

Herään nuotion äärestä. Vuosia myöhemmin varmistin sekä partionjohtajalta että Richieltä, olinko itse hiihtänyt perille asti. Kuulemma olin. Pakkasesta huolimatta nukumme ulkosalla. Ladomme nuotion ympärille havuja, joiden päälle levitämme makuualustat. Aamulla saan uuden mahdollisuuden tulentekoon. Löydän tervaskannon, jonka avulla keitän aamupuuron. Nyt peruskurssi on kokonaan suoritettu. Partionjohtaja pitää meille puheen ja jakaa kaikille paitsi minulle S.F.C. -partion nahkaisen hihamerkin. Pari kuukautta myöhemmin minut hyväksytään jäseneksi, kun leirien määrä tulee täyteen.

S.F.C.-passi vuodelta 1996. 

S.F.C. on teini-ikäisille pojille suunnattu partion muotoon puettu interventio. Suurin osa partiolaisista tunnustautuu skinheadeiksi. Partion tarkoitus on kasvattaa poikia jättämään skiniaatteet ja tarjota mielekästä toimintaa tilalle. Richiellä ja minulla ei ole osaa eikä arpaa skinitouhuihin. Me olemme mukana partiossa, koska sen fyysinen haasteellisuus kiinnostaa. Löysin tieni tähän hommaan, kun sitä mainostettiin yläasteen ilmoitustaululla sanoilla sinulle, joka et ole löytänyt rajojasi.

Kun arki koittaa, useimmilla S.F.C.-partiolaisilla on yllä musta, vihreä tai viininpunainen pilottitakki, jonka hihaan on ommeltu siniristilippu ja rintamukseen leijonavaakuna joko valkoisella tai punaisella taustalla ja jalassa maiharit. Minulla on päivittäisessä käytössä Michael Jordan -takki, jonka rinnukseen on ommeltu kielioppivirheinen Jeesus-teksti. Ja jalassa Niket.

Vuosia näiden partiotouhujen jälkeen vein kolme nigerialaista kaveriani Utran työttömien punttisalille. Pian paikalle saapui kaksi pitkän linjan skinheadia. Minut on näköjään luotu kulkemaan monikulttuurisilla rajapinnoilla.

P.s. Nimiä muutettu.

Americano

Kämppis on aina osannut syöttää. Nyt hän syöttää niin hyvin, että pääsen yksin läpi. Kori on sen verran matalalla, että yllän donkkaamaan, jos askeleet osuvat kohdalleen. Maayo! Tällä kentällä on viihdytty ensimmäisestä illasta alkaen. Kentän päädyssä on pieni kappeli, jonka pihaa nuori poika aina vain kitkee seuranaan greippilimpparipullo. Sirkat sirittävät ja on lämmin.

Kuva: Dominic DeGrazier.

Lähes joka korttelista löytyy koripallokori tai kaksi, kiitos amerikkalaisten, jotka miehittivät näitä saaria vuoteen 1946 asti. Pelaamme kotikentän lisäksi milloin missäkin. Moni haluaa haastaa meidät americanot, joko 2-2 tai mies miestä vastaan. Koen ensimmäisen tappion erästä pitkää opiskelijaa vastaan, joka pelaa yliopiston joukkueessa. Filippinot ovat ystävällisiä pelimiehiä eikä kukaan pelaa rumasti.

Eräs kentistä, joilla pelaamme, on slummikylässä meren rannalla. Koreissa ei ole sukkia eikä pelaajilla kenkiä. Pöly nousee kentän pinnasta. Pelien jälkeen kutsumme pelaajia tulemaan paikalle illalla, joilloin aiomme näyttää Jeesus-filmin. Palautuminen aloitetaan kadulta ostetuilla nopeilla hiilihydraateilla eli friteeratuilla banaaneilla ja kokiksella.

Cebu, Filippiinit, kesä 2000.

Kuva julkaistu Dominic DeGrazierin luvalla.

32 parasta tuoksua

Okei, myönnetään: otsikko on anastettu vaimon tilaaman Kauneus&terveys -lehden kannesta. Ja myönnän jopa avanneeni lehden. Ja silmäilleeni sitä. Petyin tuoksuaiheiseen juttuun, koska siinä mainostettiin pullotettuja keinotekoisia tuoksuja, joiden moniosaisissa nimissä sojotti niin rajusti heitto- ja aksenttimerkkejä, etten yritäkään toistaa niitä tässä. On varmaan olemassa pieni armeija kovapalkkaisia konsultteja tai joitakin ihmehäiskiä, jotka työkseen keksivät nimiä keinotekoisille tuoksuille. Vastaiskuna esitän oman TOP32-listan parhaista luonnollisista tuoksunaiheuttajista:

aseöljy; friteerattu banaani; grilliltä leijuva paistorasva; joulukuusi; kahvi; kakkutaikina; kalaverkko ukin aitan ullakolla; kenkälankki; kotona paistettu munkki; lakritsi, joka leijailee Pandan tehtaan lähistöllä, kun juoksee nälkäisenä iltalenkkiä; makkara; meri; mänty; nuotion savu; pakkasella ohi kävelevän tupakoitsijan aiheuttama tuulahdus; pekoni; popcorn; puhdas pyykki; ruuti; saippua; saunavasta (joidenkin mielestä vihta); savustettu kala; teltan kattoon kuivumaan ripustetut saapashuovat (on itsessään varsin paha haju, mutta viestii hyvästä tunnelmasta); tervas; tervattu vene; tuore maali puutalon pinnassa; tädin miehen valmistama sinappi; uunilohi; vaniljatee; vastaleivottu pulla; vauva ja äskettäin leikattu nurmikko

Miksi tyytyä korvikkeisiin? Hä?!

Rakkauden hedelmä

lyhyt on leikki ihmisten lasten/paljon sanomatta jää

kuin varjojen tanssi ikkunaa vasten/hetken kestää ja häviää

  (P. Simojoki)

Yhdeksän vuotta sitten syntyi ruskeatukkainen ja pikisilmäinen tyttö. Hän katsoi heti äitiään keskittyneesti ja pääsi hyvin syömisen alkuun. Leikkasin napanuoran ja pesin tytön, joka oli punainen kuin rapu ja huusi kuin syötävä. Laitoin kömpelöin käsin vaipan ja vaatteet ja käärin prinsessan makuupussia muistuttavaan pussukkaan. Kun tuore äiti hoippui suihkuun, keinuttelin tyttöä sylissä ja lauloin. Listalla oli ainakin Kolme iloista rosvoa ja Varjoista maan. Pikkuinen nukahti syliini.

Tätä kirjoittaessani tuo tyttö, jolla on nykyään tähtisilmät ja pisamia, pyöräilee lettipäisenä ja kullanväriset renkaat korvissa koulusta ja kysyy, voiko hän mennä kaverinsa luokse. Kysyn, onko läksyt tehty. Lukuläksyn lisäksi on tullut tehtäviä hämähäkeistä. Pitää muun muassa keksiä muulle luokalle kaksi kysymystä niistä. Autan keksimällä seuraavan kysymyksen: Voiko hämähäkki tarttua toisen hämähäkin verkkoon? 

Yhdeksän vuotta, puolivälissä täysi-ikäisyyteen. Ei pitäisi ajatella semmoisia, joku sanoisi. Ei vaan oikein voi olla ajattelemattakaan. Vanhemmuus antaa hyvän mahdollisuuden oman huonouden kokemiseen ja katoavaisuuden murehtimiseen. Pääsen taas Slipping through my fingers -tunnelmiin enkä oikein millään pois.