lyhyt on leikki ihmisten lasten/paljon sanomatta jää
kuin varjojen tanssi ikkunaa vasten/hetken kestää ja häviää
(P. Simojoki)
Yhdeksän vuotta sitten syntyi ruskeatukkainen ja pikisilmäinen tyttö. Hän katsoi heti äitiään keskittyneesti ja pääsi hyvin syömisen alkuun. Leikkasin napanuoran ja pesin tytön, joka oli punainen kuin rapu ja huusi kuin syötävä. Laitoin kömpelöin käsin vaipan ja vaatteet ja käärin prinsessan makuupussia muistuttavaan pussukkaan. Kun tuore äiti hoippui suihkuun, keinuttelin tyttöä sylissä ja lauloin. Listalla oli ainakin Kolme iloista rosvoa ja Varjoista maan. Pikkuinen nukahti syliini.
Tätä kirjoittaessani tuo tyttö, jolla on nykyään tähtisilmät ja pisamia, pyöräilee lettipäisenä ja kullanväriset renkaat korvissa koulusta ja kysyy, voiko hän mennä kaverinsa luokse. Kysyn, onko läksyt tehty. Lukuläksyn lisäksi on tullut tehtäviä hämähäkeistä. Pitää muun muassa keksiä muulle luokalle kaksi kysymystä niistä. Autan keksimällä seuraavan kysymyksen: Voiko hämähäkki tarttua toisen hämähäkin verkkoon?
Yhdeksän vuotta, puolivälissä täysi-ikäisyyteen. Ei pitäisi ajatella semmoisia, joku sanoisi. Ei vaan oikein voi olla ajattelemattakaan. Vanhemmuus antaa hyvän mahdollisuuden oman huonouden kokemiseen ja katoavaisuuden murehtimiseen. Pääsen taas Slipping through my fingers -tunnelmiin enkä oikein millään pois.
1 kommentti:
Nimenomaan pitää ajatella sellaista !!! <3 Nää on meidän vain hetken, mutta sinä aikana niistä on kasvatettava aikuisia.
Lähetä kommentti