perjantai 24. lokakuuta 2014

Niskalenkki

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.
   (Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo)

Olisi mukavaa, jos pystyisin uskomaan noin. Luin kesällä Rudolf Hössin omaelämäkerran, jossa mies vakuuttaa, ettei ole koskaan ollut julma. Hän toimi Auschwitzin keskitysleirin komendanttina vuosina 1940 - 1943. En pysty uskomaan, että SS-upseeri Höss olisi ollut ainoastaan heikko, kyllä hänen on täytynyt olla myös paha. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella Hössiä tai Hitleriä löytääkseni pahan ihmisen, riittää kun katson peiliin.

Jeesuksen mielestä on itsestäänselvää, että ihmiset ovat pahoja (vaikka pystyvät myös tekemään hyvää): Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Matt. 7:11). Rudolf Hössin tytär, Brigette Höss, muisteli isäänsä viime vuonna: "Hän oli maailman kiltein mies. Hän oli oikein hyvä meille."* Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa - oman perheen osalta. 

Tein veljeni kanssa vapaamuotoisen käännöksen Petran kappaleesta Jekyll and Hyde**. Julkaistu John W. Schlittin luvalla.

piilotan äijän, jota muut ei nähdä saa
ilkeän äijän, joka mua koukuttaa
pimeän puolen koetan pitää otteessa
mutta se karkaa hetken mielijohteesta

hän tekee juttuja, joita en haluisi tehdä
hän vie mut minne en haluisi mennä
tuntuu kuin oisin Jekyll ja Hyde
kaks äijää painii mun sielustain

mulla on muilta piilotettu salaisuus
kuin jakautunut persoonallisuus
se kumpaa ruokin - se pärjää paremmin
kumman kupin täytän - se saa niskalenkin

tarvitsen pelastajaa
kun taas nuo äijät kohtaa
tiedän kumman valitsen tänään
ei ole epäselvää

Karjalainen 2012

Apostoli Paavali tuskailee saman ongelman kanssa Roomalaiskirjeessä*** seuraavasti:

En ollenkaan ymmärrä itseäni, sillä todella haluan tehdä oikein, mutta en voi. Päinvastoin teen sitä, mitä en halua - sellaista, mitä vihaan. Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeiksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon. En voi itselleni mitään: sisimmässäni oleva synti on minua voimakkaampi, ja se saa minut tekemään pahaa. 

- - - 

Näyttää siis siltä, etten pääse tästä mihinkään: aina kun tahdon tehdä oikein, teen kuitenkin sellaista, mikä on väärin. Uusi minäni eläisi mielellään Jumalan tahdon mukaan, mutta syvällä sisimmässäni jokin sotii hyvää aikomustani vastaan ja voittaa sen. Näin minussa asuva synti pitää minua kahleissaan. Haluaisin olla nöyrä Jumalan palvelija, mutta huomaankin yhä olevani synnin orja.

Tilanne on kestämätön: uusi minäni kehottaa minua elämään oikein, mutta vanha minä, joka elää sisimmässäni, rakastaa syntiä. Olen epätoivoinen - kuka vapauttaa minut tästä kuoleman kierteestä? Jumalan kiitos - Herramme Jeesus on jo tehnyt sen!

Paavalin esitys on varsin tyhjentävä: hän ei kertakaikkiaan mahda synnille mitään, vaikka pyrkimys on hyvä. Itsekäs vanha minä on täysin turmeltunut ja liian vahva voitettavaksi omin voimin. Ainut toivo on Jeesuksessa.

* http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288597648346.html
** Petra: Jekyll and Hyde. https://www.youtube.com/watch?v=Co8q3VxoKkQ
*** Room. 7:15 - 25 Elävä Uutinen, Uusi Testamentti vapaasti kerrottuna.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kukaan ei pidä musta

Aina kun Jessen elämä tuntuu menevän ihan päin helevettiä, hän hakkaa säkkiä ja kuuntelee heviä. Rystyset on usein auki. Jos Yamahassa sattuu tuollaisina hetkinä olemaan bensaa, hän saattaa ajaa Masan pajalle. Siinä on hyvä sorapätkä lopussa.

Hallissa on aina muutama autonraato ja maalintuoksu, ja Masan löytää yleensä takahuoneesta. Sieltä saa aina kahvia, joka on Jessen makuun liian vahvaa eikä pajalla ole ikinä maitoa. Masa ei aina ehdi jutella paljoa, mutta joskus hänellä on aikaa ottaa erä paskahousua. Masa kaataa sumppia ja jakaa kortit.
–Taas on elämä ihan päin helevettiä, huokaisee Jesse.

Hän kertoo riidasta Ninan kanssa ja kilpien menettämisestä. Masa ei sano mitään pitkään aikaan, kuuntelee vain, hörppii kahvia ja lätkii kortteja. Lopulta hän avaa ikkunan ja kysäisee, mitä musiikkia Jesse on viime aikoina kuunnellut. Jesse kaivaa Samsungin esiin.
–Tää on tää No one like you, että niin ku, että kukaan ei pidä susta. Tää on ku suoraan mun elämästä. Tätä mä oon luukuttanu koko ajan.
–Niin, mikä biisi se oli?

Jesse selittää, mikä kappale on kyseessä. Masa menee tietokoneelle ja tulostaa kappaleen sanat:
–Jaahans, katotaanpa. Mmmm, mut tässähän sanotaan kertsissä, että there's no one like you eli että ei oo ketään sellasta kuin sinä. Ei oo toista Jesseä.


tiistai 30. syyskuuta 2014

"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Syksy on kauneimmillaan. Vien potkupyöräilijän perhepäivähoitoon mäen päälle. Kun pyöräillään soralla, jarrutusjälkiä eli sutareita täytyy tehdä vähän väliä (myös pojan). Monien vaiheiden* jälkeen  poika on saatu hoitoon. Eikös semmoinen sanontakin ole, että "vaikeuksien kautta hoitoon"? Pyöräilen mäen alas. Kotona häviän esikoiselle Blokuksessa 54-53. Kaksi edellistä tiistain peliaamua on päättynyt tasapeleihin sokeripalafutiksessa. Esikoinen lähtee kouluun. Teen tulen takkaan ja kannan lisää klapeja sisälle.

                                 tunkkaisia vaatteita
                              lattialta keräät ja
                           nyt on kiire
                         kello käy
                            kello käy
                               kello käy
                                   kello käy
                                      kello käy

                                  aamukahvi ruuhkassa
                               autot, bussit, tungosta
                             kello käy
                                  kello käy
                                       kello käy
                                           kello käy
                                               kello käy
   
                          sinä olet ihminen muistatko
                              (Zen Cafe)

Kiire, kyyninyys ja katkeruus yrittävät aina saada minusta niskalenkkiä ja usein erinomaisella menestyksellä. Tiistaisin tilalla on kuitenkin kirjat, kahvittelu ja koris. Kirjat kuuluvat Iso Kirja -opiston kurssiin "Ihminen ja synti". Raskaan aiheen vastapainoksi pidän pieniä tai aika isojakin taukoja. Tepastelen pihalla tai oikeastaan tilalla kuin isäntä ainakin. Täälläpäin Suomea kaikki ovat isäntiä ja tämäkin takapuolen kokoinen maapläntti on virallisissa papereissa Sysmälän tila, vaikka pinta-alaa ei ole tuhatta neliömetriä. 

Katson Jordanin, Malonen ja Stocktonin viime hetken ratkaisuja vuoden 1998 NBA-finaaleissa ja hörpin sotilaskahvia. Pyhäkoulupojan näköinen Stockton pitää pilkkanaan pienen nakkikioskin kokoisia miehiä. 


Ja sitten taas teologian pariin: synnin olemus, synnin vaikutus ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Kuinka synnistä tulisi opettaa? Onko olemassa pienempiä ja suurempia syntejä? Mitä mieltä olen perisyntiopista? Kohennan tulta takassa ja haen lisää kahvia.

Illalla, kun rakkauden hedelmät nukkuvat tai ovat vähintään sängyssä, alkaa korisvuoro. En tiedä, tuleeko ketään muuta. Nooh, kaksi vastaan kaksi on hyvä: saa kovat pelit. Kolmestaan saa monipuolisia heittokisoja. Kahdestaan saa intensiivisiä heittokisoja ja raskaat 1vs.1 -pelit. Yksin voi treenata heittoa, ajoja korille ja hyppyjä. Voi palata nuoruusvuosiin. Leikkiä kuin lapsi.

   Sydäntäni ohjaa,
   anna minun, Herra,
   armossasi kasvaa,
   olla ihminen.
      (Virsi 509)


*1) suostuttelu, 2) keskiraskas uhkailu, 3) huumori 4) kutittelu sekä 5) mielikuvitusleikit

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Myyjätär

Lähellä Pielisjoen rantaa oli pieni kioski. Siinä työskenteli myyjätär, joka oli sellaista pohjoisessa kasvatettua vaaleaa lajiketta, joka ei ollut viipyilevää tyyppiä, kuten Teboilin mainoksen* vaalea lajike, vaan pikemminkin täyteläinen ja miellyttävällä tavalla happoinen. Osasi ranskaakin. Tuo hyvännäköinen myyjätär saattoi juosta kioskivarkaan perään torille ja vaatia tätä palauttamaan anastetut tavarat.

Eräs läheisellä ylärinteellä kasvatettu, helposti lähestyttävä onnenpoika, joka oli hieman tummempaa ja suurempikokoista lajiketta, karautti usein mustalla Oivalla kioskille notkumaan ja odottamaan sulkemisaikaa. He ajelivat yhdessä joenvartta. Pielisjoen linna Niskasaaressa ja Ilosaari laguuneineen jäivät oikealle, kun nuoret kääntyivät yläjuoksulle ja ajoivat sakarapäätyisen vanhan kirjaston ohi kohti Rantakylää.

Matkan varrella punatiilisestä unkarilaisesta ravintolasta tuleva tuoksu muistutti ruuasta, johon opiskelijoilla ei ollut varaa. Usein he eivät raaskineet ostaa opiskelijaravintolan lounastakaan (2,35 euroa), vaan pyöräilivät ennemmin jokivartta kotiin keittämään mannapuuroa, söivät, köllöttelivät hetken ja pyöräilivät takaisin kampukselle lukemaan teologiaa tai pänttäämään epätoivoisesti lintujen sirkutuksia.

Se oli silloin ja nyt on nyt.

Mutta edelleenkin he näkevät toisiaan, aina silloin tällöin. Yleensä tapaamiset ovat pikaisia ja vuorosanoja vaihdetaan parikolme, yhteensä. Vuorosanojen lisäksi saatetaan vaihtaa suudelma, lastenhoitovastuu, autonkäyttövuoro, väsynyt katse tai mulkaisu.
   -Maksoitko sen laskun?
   -Joo.

   -Ehitkö huomenna hakea pojan hoidosta? Mulla on se halavatun tukiopetus.
   -En...öö...miulla on jälki-istunnon valvonta.

   -Missä ne auton avaimet taas on?
   -Sinun jäliltä ne on jossaki!
   -Ai niin.

   -Missä mun puhelin on?
   -Hyvä rouva, se on siulla kädessä.

*https://www.youtube.com/watch?v=dc1ds19fY24


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Mmm...mokat

Kömyän teltan liepeen ali, lumipuku on jäätyneenä kuin peltiä. Taas täytyy lähteä vartioimaan tarunhohtoisen Hiienvaaran harjoitusrajaa. Rajajääkäri kaataa pakin kanteen mustaa kahvia. Miten näin paha juoma voi olla näin hyvää? Lämmittää mukavasti ja saa mahan sekaisin.

Automme nousee aina vain ylemmäksi. Kilometrin korkeudessa pysähdymme ja nautimme parhaan A-luokan kapet. Siellä täällä näkyy jyrkkiä riisiviljelmiä ja kaukana alhaalla välkkyy Tyynimeri. Jos jäisi asumaan tänne. Viljelisi itse riisinsä ja huutelisi rannalla asuville: "Pitäkää tunkkinne! Meitä ei kiinnosta!"

Suvivirsi veisataan. Erään oppilaan vanhemmat antavat minulle paketin. Se on kovasti kaljatölkin muotoinen, mutta hölskyttelytestin perusteella kyseessä ei ole neste. Paketista löytyy Pauligin erikoiskahvi, jonka kyljessä komeilee Bengtskärin majakka. Keskipaahtoinen kahvi enimmäkseen Kolumbian kunnailta. Jo alkaa gradun viimeistely sujua.

Ensimmäinen kokonainen syksyni opettajana alkaa, joten kahvinjuonti pääsee oikein kunnolla käyntiin. Riennän joka välitunnilla opehuoneeseen ryystämään. Päivän jälkeen kahvia, keksejä ja Hesari. Sitten luokkaan suunnittelemaan rapuvisoja ja kaiken maailman kisoja.

Melomme kiemuraista jokea pitkin laavulle. Oppilaat tekevät tulen tuluksilla. Keitämme pannukahvit, mutta huomaamme, että Kupilkat olemme unohtaneet matkasta. Juon kahvin tuohilipistä ja kastan siihen Digestivea. Sataa.


sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sa(n)kari

Sakari ajatteli olevansa kova jätkä. Ei sellainen kova jätkä, joka polttaa punaista Marlboroa ja räkii joka paikkaan, vaan sellainen sitkeä taistelija kuten Rocky Balboa, joka kestää lukemattomia iskuja ja jatkaa silti eteenpäin tai niin kuin Dean Karnazes, joka juoksee 560 kilometriä nukkumatta tai niin kuin alikersantti Rokka, joka menee poteroon eikä "lähe sielt' hitollakaan". 

until reality called*

Arkiaamuisin kun vaimo ja lapset lähtivät töihin, kouluun ja hoitoon, Sakari kampeutui ulos. Kilometrin matka keskustaan väsytti miehen täysin, vaikka puolta vuotta aiemmin hän oli hölkännyt omatoimisen marathonin. Nyt Sakarilla oli psykiatrin lupa olla kaikin puolin heikko. Oli myös lupa olla tekemättä mitään ja lupa tehdä mukavia asioita. Onneksi mukavia asioita riitti: tulen tekeminen takkaan, vahvan kahvin kittaaminen, Juicen kuunteleminen Spotifysta ja Jack Reacher -mättöromaanisarjan lukeminen.

Lääkäri oli kieltänyt autoilun: ainoastaan kylällä sai ajella, mutta isolle tielle ei saanut lähteä. Mitään asiaa, mukavaakaan, ei saanut tehdä enempää kuin tunnin kerrallaan. Sai olla kuin lapsi, sai kiukutellakin. Vaimo oli ymmärtäväinen, ja "tosi ystävä on enemmän kuin veli"**. Velipoika soitti joka päivä. 

Päiväkirjani kuvitusta vuodelta 1998***.
Viikot kuluivat. Vähitellen voimat alkoivat palautua. Sakari pystyi jo kävelemään pitempiä lenkkejä. Hän kuunteli uudestaan ja uudestaan Michael Monroen kappaletta All You Need. Kappaleen elämänilo jotenkin tarttui. Kävelylenkit pitenivät, ja sairasloman lopulla Sakari pystyi hiihtämään muutaman tunnin päivässä.

   grace makes beauty out of ugly things
       (U2: Grace)

Sairaslomalla Sakari ehti miettimään asioita ja jotkin asiat muuttuivat. Muita väsyneitä oppi hieman ymmärtämään. Armosta oppi jotakin uutta. Löytyi uusi harrastus: kirjoittaminen. Pari biisiä syntyi. Ja blogia hän alkoi kirjoittaa nimellä Jake Next Door****

   kaiken minkä teen
   joka askeleen
   Hän tuntee tarkalleen
   aina tulla saan
   syliin suurimpaan
   Hän kantaa uupuneen
      (Exit: Kaiken minkä teen)

Kolme vuotta myöhemmin samanlainen sakkolenkki toistui, joskin kevyemmässä muodossa.

*     Ratkaiseva kääne Michael Monroen kappaleessa All You Need.
**   (Sananlaskut 18:24)
*** Piirsin mallista wanhojen tansseja edeltävänä iltana, en muista mikä kuva oli mallina.
****Blogin nimi muutettu.


tiistai 2. syyskuuta 2014

TOP9 -mokat opettajana

Julkaisen täten yhdeksän mieleenpainuvinta mokaani opettajan uralta. Eräs joensuulainen nyrkkeilyvalmentaja sanoi aikanaan, että tappionkin voi kääntää voitoksi, jos ottaa opikseen. Niinpä lisäsin mokien kuvauksen yhteyteen virallisen opetuksen.

9. Long John
Opetan liikuntaa kolmena päivänä viikossa, joten töissä tulee käytettyä sporttivaatteita. Yleensä minulla on noina päivinä verkkarit ja kylmällä säällä niiden päällä kansallispuvun eli tuulipuvun housut. Kun tänään pistäydyin kesken tunnin käytävällä katsomassa rästikokeen tekijää, huomasin, että onpas minulla aika paljon päällä. Heitin päällimmäiset housut pois ja astuin luokkaan. Samalla huomasin, että seisoin luokassa pitkissä kalsareissa. Tarinan opetus: Jos tulet luokkaan pitkissä kalsareissa, älä ainakaan tee sitä virhettä, että kailotat siitä kaikille. Kukaan ei ole välttämättä vielä huomannut mokaasi.

8. Raju haju
Oppitunti alkoi. Ihmettelin luokan kuullen outoa pahaa hajua, joka luokassa leijaili. Syytin hajusta maanviljelijöitä (landsplåg/a -an -or), koska pelto alkoi aivan ikkunan alta. Avasin ikkunan, mutta haju ei tullut sieltä. Etsimme hajun lähdettä joka puolelta luokkaa. Lopulta tajusin, että hajun aiheuttaja olinkin minä. Olin juossut ruokatunnilla salille, tehnyt huippumuodikkaan Spartan Workoutin, juossut koululle, käynyt suihkussa, kuivautunut huolimattomasti ja vetänyt Kuressaaresta ostetun leveäkauluksisen paidan päälle. Märkä keinokuitupaita (ja mahdollinen jähi) aiheutti rajun hajun ja minä turhaan syytin maanviljelijöitä. Tarinan opetus: Ennen kuin alat suureen ääneen ihmetellä pahaa hajua ja syyttää muita, varmista, ettet itse ole hajun alkuperä.

7. Uhosin ja hävisin
Huom! Älköön kuningattareni suuttuko tästä tempusta, tämä on niitä nuoruuden ajan syntejä, jotka olen tunnustanut ja hylännyt ajat sitten...öö...tai ainakin jokin aika sitten. Vein minulle tuntemattoman ysiluokan punttisalille ja esittelin itse keksimäni kuntotestin. Lupasin tuntuvat karkkipalkinnot niille oppilaille, jotka voittaisivat minut tietyissä raskaissa liikkeissä (kuten pistoolikyykky, sit-up-vatsat keppi niskan takana jne). En tiennyt, että ryhmässä oli useita kovan tason kiekkoilijoita: eräskin hyväkäs pesi minut pistoolikyykyssä 30-11. Jouduin ostamaan pojille kilotolkulla karkkia. Tarinan opetus: Älä sinä Letkujalka-Jaakko uhoa lätkänpelaajille, ne on tehneet kyykkyä pienen ikänsä, kun taas sinä olet ollut jalkatreenien aikana Mäkkärissä.

6. Uhosin ja hävisin (taas)
Tämä tapahtui viime viikolla. Kyseessä oli värikuulasota oppilaiden kanssa. Olin varustautunut hyvin: oli maastohousut ja vihreä paita. Pitkä tukka peitti korvat ja sai minut näyttämään metsän eläimeltä. Aseen lippaan valkoinen kansi oli peitetty intin lippiksellä (sorsalla). Minun ja työparini missiona oli vallata kukkula, jota kolme oppilasta ja ohjaaja Jori (nimi muutettu) puolustivat. Ryömin hyvään asemaan, josta näin ison osan kukkulasta. Sain tiputettua Jorin ja erään oppilaan pois pelistä. Joku oppilaista ampui työparini. Sitten tuli ratkaiseva moka: ylimielisyys. Huusin kukkulalla oleville oppilaille, että antautuisivat, kun heitä oli vain kaksi. Toinen oppilasta huusi, aivan kuten kuuluukin: "Ei antauduta!" Pidin kukkulaa silmällä ja olin aikeissa ryömiä vielä lähemmäksi, kun takaa kuului oppilaan ääni: "Antaudutko?" Pakko oli. Minua osoitettiin kuulapyssyllä oikeaoppisesti kahdesta eri suunnasta ja riittävän kaukaa. Kuten Hemingway toteaa Afrikan vihreissä kunnaissa: "Raakuin onnitteluni." Olin kuitenkin samalla ylpeä pojista: hyvä koukkaus. Tarinan opetus: Älä koskaan aliarvioi oppilaita.

5. Naks vain
Takana oli täydellinen treeniviikko: punttia, sählyä, thainyrkkeilyä (myös sparrausta kaikki varusteet päällä) ja lopuksi puolimarathon. Seuraavana maanantaina pelasin oppilaiden kanssa potkupalloa. Eräässä pallontavoittelutilanteessa polvi pääsi jotenkin vääntymään niin, että eturistiside katkesi. Oppilaat kantoivat minut terveyseskukseen. Sain kuusi viikkoa sairaslomaa ja polvi leikattiin kahdesti. Tarinan opetus: Liika on liikaa.

4. "Allah on - - - ."
Opetin maahanmuuttajille suomea toisena kielenä. Eräs oppilas oli yrittänyt kirjoittaa vihkoonsa "pöydän alla on koira", mutta jouduin korjaamaan lauseen loppuosaa reilulla kädellä. Kaveri meni jotenkin jumiin enkä osannut taaskaan opettaa. Lopulta kirjoitin malliksi tikkukirjaimilla ALLAH ON KOIRA. Anteeks, anteeks, anteeks. Tarinan opetus: Liika vauhti on liikaa.

3. Ambulanssiin
Oli taas täydellinen treeniviikko: maanantaina kuntonyrkkeily ja puntti (kilpaa penkkiä, dippejä ja leukoja). Tiistaina neljä tuntia hiihtoa eräsuksilla. Keskiviikkona jääpelit. Torstaina lepäsin. Perjantaina pelattiin opettajat vs. oppilaat-sählypeli, jota seurasi noin 300 oppilasta. Tavoittelin palloa kentän päädyssä ja yhtäkkiä tuntui kuin selkään olisi puukotettu: noidannuoli iski selkään. Järjetön kipu. En päässyt millään ylös kentän pinnasta. Ambulanssi vei sairaalaan ja kolmas kipupiikki alkoi jo vähän auttaa (kipu ei täysin poistunut, mutta pää alkoi mennä sopivasti pöllyyn). Soitin vaimolle sairaalasta: "Voitko perua sen kylpylähotellin? Joudun jäämään yöksi tänne. Ja voitko tuoda puhtaita vaatteita? Oon täällä pelikamppeissa." Aamulla pääsin rollaattorin ja hoitajan avulla suihkuun. Koko hiihtoloma oli sairaslomaa. Tarinan opetus: Liika on liikaa.

2. Minua luultiin palkkasotilaaksi – ja pelättiin. 
Tulin sijaiseksi minulle uuteen kouluun. Olin siihen aikaan erittäin lyhyttukkainen. Pidin aika pian töiden alettua keskusradiossa päivänavauksen, jossa kerroin, kuinka kävelin kesällä 2000 Filippiineillä pitkin sademetsiä 66-kaliiberinen kainalossa. Kerroin samalla, että pidin raamattutunteja, mutta se ilmeisesti meni joiltakin oppilailta ohi korvien. Mainitsin päivänavauksessa suomalaiset sukeltajat, jotka olivat samaan aikaan Abu Sayyaf-sissien vankeina Jolon saarilla. Eräs koiranleuka matikanopettaja löi omassa luokassaan lisää vettä myllyyn kertomalla oppilaille, että se Karjalainen on ollut Filippiineillä sotimassa sissejä vastaan. Joitakin päiviä myöhemmin heitin sellaista vähän rankempaa huumoria oppilaiden kanssa: "Nyt välkälle tai katkon kaikilta kädet." Luulin oppilaiden ottavan sen huumorina. Pian rehtori kutsui kansliaansa: "Jaakko, oppilaat pelkää sinua." Tarinan opetus: Haloo, jotakin rajaa tarinankerrontaan ja huulenheittoon!

1. Erilainen herätys
Oltiin leirikoulussa. Takana oli pitkä päivä täynnä ulkoilua ja raskasta liikuntaa. Oppilaat olivat sängyissään entisessä tukkikämpässä, osa veteli jo hirsiä. Makasin selälläni lattialla, venyttelin lihaksista suurimpia ja kerroin oppilaille iltasaduksi inttijuttua, joka huipentui korkealla äänellä änkytettyyn sanaan "Hu-hu-hu-huovinen!" Kun änkytin huippukohtaa, innostuin niin, että naurua purskahti ilmoille molemmista päistä, varsinkin ns. alarekisteristä. Eräs oppilas heräsi: "Mitä #¤%&?" Tarinan opetus: Pieruhuumori toimii aina ja se parantaa opettaja-oppilas-suhdetta ratkaisevasti.


tiistai 5. elokuuta 2014

Njet arab, image! Super cool!

Olimme veljekset kuin ilvekset*. Leikkasimme toistemme hiukset partakoneella ja teimme punttitreenin alakerrassa (kyllä, sinisillä vinyylipainoilla). Saunoimme ja söimme kasan äidin paistamia jauhelihapihvejä. Jätimme musiikin raikumaan yläkertaan ja heitimme Savotat selkään. Putkirinkoissa oli yhteensä 31 purkkia peruselintarvikettamme: tonnikalaa hiutaleina vedessä.

Kyseessä oli äijien lähetysmatka, neljä keski-ikäistä entistä pontikankeittäjää ja me nuoret Karjalaiset. Mersun pikkubussi vei meidät Värtsilästä rajan yli. Venäläiset rajavartijat päästivät muut helpolla, mutta virolaista tulkkiamme he jututtivat pitkään, kuten olivat tehneet joka ikinen kerta kahdenkymmenen vuoden ajan (jaksoivat aina väittää vakoojaksi). Edessä oli loputtomasti huonoa hiekkatietä. Äänislinnassa vaihdoimme markkoja rupliksi ja matka syvemmälle Karjalaan jatkui. 

Vietimme neljä yötä Soutjärven kylässä, jossa oli suomalaisten muinoin rakentamat talot ja tiet. Useimmat talot olivat maalaamattomia. Harvahampainen mies istui pienen kaupan portailla ryyppäämässä. Hän oli käärinyt T-paidan eräänlaiseksi turbaaniksi. Hän osoitti turbaania, hymyili ja alkoi selittää: "Njet arab, image! Super cool!" Vodka oli puolta halvempaa kuin mehu - ostimme jälkimmäistä, mutta monet paikalliset miehet sijoittivat ruplansa vodkaan ja työnteko jäi usein naisten vastuulle. Poikkeuksiakin oli: kylän ahkerimman miehen maineessa oli virolainen Armas Lorvi, joka oli tehnyt upean puutarhan. Ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Tsajua piti juoda kohtuuttomia määriä.

Vanhat mummot osasivat suomea. Pelasimme Jukin ja paikallisten poikien kanssa potkupalloa monenlaisilla kentillä. Koimme mannerilmaston nahoissamme ja haimme virkistystä Äänisestä. Kerroimme ihmisille Jeesuksesta kaduilla ja kodeissa. Matkanjohtaja kertoi venäläisille työmiehille, kuinka häneltä jäi aikoinaan täysi viinalasi baarin pöydälle, kun hän tuli uskoon. Pidimme kastejuhlan Äänisen rannalla.

Nyt olemme veljekset kuin kyljykset: rullakebu tulisella kastikkeella ja aurajuustolla on korvannut tonnikalan hiutaleina vedessä. Kimmoisuuden tilalle on tullut miehekäs massiivisuus. Kauluspaitaa ostaessa myyjä toteaa, että "sulle taitas sopia toi business line". Yksi asia on pysynyt samana: edelleen Jeesus sanoo: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni!"


*Sanonta veljekset kuin ilvekset tarkoittaa veljeksiä, jotka ovat samannäköisiä tai jotka nahistelevat keskenään. Lähde: http://www.kirjastot.fi/fi-FI/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=7c506571-52b1-42e8-9abe-3f942feafac7. 

P.s. Ihmisten nimiä ei ole tällä kertaa muutettu.


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Et sitten varmistanut

Chest, tuo tunteiden tulkki, on synnyttänyt uuden albumin, joka syväluotaa saliäijän tunne-elämää. Chestin kolmas pitkäsoitto, Et sitten varmistanut, jyrähtää käyntiin raastavalla raidalla Sinä tarjosit vain magnesiumia. Tragedia syvenee entisestään kappaleessa Murheellisten treenien maa. Levy on tunnelmaltaan raskas kuin viimeinen pakkotoisto. Ainoa palauttava kappale on kuudes raita, Punttimummo, jossa toiveikkuus nostaa murjottua päätään: sata kiloa penkistä nostava/on tuo nainen kuumottava/houkutat, koukutat niinku seireeni/tahdon olla sun personal traineri/sulle kannustukseni antaisin/treenikassisi aina kantaisin/magnesiumit sulle viskaan ja/prodejuomatörppösi tiskaan ma

Chestin ääni on vahva. Viime syksynä penkkipunnerrusta tehdessä syntynyt lievä trachea-vamma tuo ääneen lisää miehekästä karheutta, josta 50Cent voi vain uneksia. Räppääminen sujuu hyvin myös tankeroenglanniksi kappaleissa Get Big or Die Tryin', Markka in my Mind ja Still Got the Bench for You. Viimeinen raita, Puntit on ikuisia, sopisi hyvin olympiastadionille. Levy on kokonaisuutena raskas, voimakas, hapokas ja tanniininen. Jälkimaku on metallinen. Levy tuskin avautuu koko raskaudessaan alle satakiloa penkkaaville henkilöille - viimeistään kappaleet Salibaatti ja Et sitten varmistanut jäävät arvoituksiksi, ellei markka ole noussut suorille käsille. Levyä tehdessä on vahingoitettu elimiä (ainakin munuaisia liialla proteiinilla ja maksaa särkylääkkeillä).





maanantai 9. kesäkuuta 2014

Totaaliruptuura

"Tuo on taloudellinen itsemurha. Mä tiiän. Mul on ollu tollanen."

Asiantuntijat ovat ikäviä. Huikkasin kuitenkin jotakin huoletonta vastaukseksi tuolle juhlaseurueeseen kuuluneelle tuntemattomalle herrasmiehelle, joka oli uskaltanut arvostella rakasta autoamme. Vaihdoimme siviilivaatteet ja pakkauduimme taloudellisen itsemurhan sisään. Kävimme tankkaamassa Turun laitamilla. Ennen kuin pääsimme kunnolla pois kaupungista, pakoputki repesi ja ääni oli sen mukainen. Varsinkin kiihdyttäessä hytin muoviosat resonoivat sietämättömästi. Opin kiihdyttämään nopeasti marssinopeuteen. Rukoilin, että selviytyisimme ehjin nahoin Joensuuhun.

Vähän ennen puolimatkan krouvia täytyi vaihtaa kuskia, en millään jaksanut ajaa enempää kahden tunnin yöunien, häiden ja esikoisen vahtimisen jälkeen. Majoituimme anoppilan yläkertaan Jämsässä. Nautimme yöpalaksi mamman pitsaa, jonka erinomainen maku perustuu paitsi rakkauteen, jolla se on valmistettu, myös kahteen juustokerrokseen, jotka sijaitsevat muun täytteen molemmin puolin. 

Seuraavana päivänä selvisimme ehjin nahoin Joensuuhun. Kurvasin alaoven eteen. Vaimo kantoi pienen tyttäremme kotiin. Tyhjensin auton tavaroista. Lähdin ajamaan parkkipaikalle. Muuttoauto tukki tien, joten piti kiertää vastapäivään korttelin ympäri. Kun pääsin Puronsuunkadulle, pakoputkeen tuli totaaliruptuura: se katkesi taka-akselin etupuolelta, jäi muovisten kiinnikkeiden varaan ja hakkasi syvät jäljet asfalttiin. Toinen pää hakkasi auton pohjaa niin, etten uskaltanut ajaa. 

Laitoin hätävilkut päälle. Vein kolmion auton taakse. Soitin naapurissa asuvalle veljelle, joka ajoi auton hy-vin hi-taas-ti parkkipaikalle samalla kun minä kävelin syvässä kumarassa ja pidin pakoputkea irti asfaltista. Parkkipaikalla irrotin katkenneen pakoputkenpätkän kiinnikkeistä. Sinnittelimme taloudellisen itsemurhan kanssa vielä puolitoista vuotta. R.I.P. BAB-963.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Ruoste

Oli lämmin ilta ja koivuissa kirkkaat lehdet. Kylän toisella puolen pojat jo aloittelivat saunailtaa. 

Olin myöhässä, koska huolsin vuokrakasarmin parkkipaikalla vanhaa uskollista. Vaihdoin kesärenkaat (myöhässä). Silloin oli aluvanteet, toisin kuin nyt. En muistanut laittaa käsijarrua päälle, joten auto karkasi tunkin päältä - selvisin onneksi säikähdyksellä. Lopuksi paikkamaalasin Volvoa. Sivuosuma kaupan pihasta eteen kurvanneeseen Corollaan oli aiheuttanut sen, että 740:n keulaa piti hieman paikkamaalata ja vilkun umpio täytyi vaihtaa. Toyotaan piti vaihtaa vanne, lokasuoja ja ovi. 

Hioin maalin pois ja sudin valkoista maalia päälle. Lopputulos ei ollut kaunis, varsinkaan muutaman kuukauden päästä, kun maali alkoi lohkeilla. Maalaamisen lomassa satuin kurkistamaan lokasuojan alle. Siellä olevan ruosteen määrä sai vuorisaarnan soimaan korvissani: Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Olin erittäin kiitollinen siitä, että aarteeni on taivaassa.

Pyöräilin saunailtaan. Puolimatkassa ohitin kaksi skiniä, jotka huutelivat minulle pitkän tukkani takia. Se oli Joensuussa vuonna 2006. Eilen vein Klonkswagenin maalaamolle, lokasuoja oli ruostunut puhki. Mietin taas koita, ruostetta, varkaita, isoisän olkihattua ja ylipäätään suosikkimurheenaihettani: kaiken katoavaisuutta. Lynyrd Skynyrd lauloi: what ain't dead is surely dying one day at a time/money burns and good gold shines/dreamers dream and find us fine/world keeps spinning round and round/save our souls before it all comes down.





keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Vakionopeussäädin

sävel ja innoitus: T.Rautavaara
sanat: J.S.Karjalainen

mä isäukon ullakolle yksin kapusin
ja vanhan pahvilaatikon mä siellä huomasin
sen kylkeen oli kirjoitettu auton rekkari
ja sisältä sen löytyi vanhan Volvon vakkari

se oli jäänyt jäljelle kun Volvo vietiin pois
kai isäukko asentaa sen uuteen autoon vois
mut keskittyä en nyt oikein voinut tulevaan
kun vanhan Volvon vaiheita ma vaivuin suremaan

se oli melko uusi kun se meille ostettiin
ja katolle sen sukset tai fillarit nostettiin
kun sillä tehtiin retket monet kauas pohjoiseen
ja yötä myöten ajettiin takaisin sohjoiseen


nollakolme vaihtui vaarin Volvo uudempaan
mut uudessa ei ollut sitä samaa tunnelmaa
niin vanhaa Volvoo valkoista ma vielä kaipasin
ett' kun se tuli vastaan aina se mua vaivasi

nollaviisi ostettiin se sukuun takaisin
ja muiston muutaman jos siitä vielä jakaisin
ma sillä ajoin ensimmäisen peltikolarin
ja synnäriltä hain ma keskimmäisen suharin

ja lopuksi myin Volvon vielä isäukolle
joka saatteli sen viimeiselle matkalle
ja sille jopa muistotilaisuus me pidettiin
ja 'onkohan se Taivaassa' me nauraen arvailtiin


perjantai 23. toukokuuta 2014

Soluttautuja

On kylmä. Kuu valaisee lumen peittämää suota. Luemme Richien kanssa karttaa. Missä myö ollaan?

Hiihtolenkki on kestänyt jo yli vuorokauden. Richie on vastannut koko ajan suunnistuksesta, ja me muut olemme vain hiihtäneet perässä. Emme ole nukkuneet. Koko reitin pituus on kartan mukaan kaiken kaikkiaan 40 kilometriä, josta iso osa on umpihankea. Noin kymmenen kilometrin välein on tehtävärasteja. Eräällä rastilla jokaisen piti valmistaa oma lämmin ruoka omalla nuotiolla keskellä metsää. En saanut aikaan kunnon nuotiota, vaikka olin löytänyt tervasta. Liika hosuminen kostautui ja aika loppui, joten söin pelkkää suklaata.

Saavumme metsäautotielle, monet meistä alkavat nähdä olemattomia. Joku näkee partionjohtajan ja juttelee tälle, vaikka tämä on kilometrien päässä. Näen partionjohtajan keltaisen pakettiauton, vaikka sekin on todellisuudessa aivan muualla. Laskeudumme järven jäälle, ja otan vanhalla radiopuhelimella viimeisen yhteyden partionjohtajaan, joka kannustaa loppurutistukseen. Otan suunnan tiettyyn saareen. Eräsuksen side on auki, mutta en jaksa pysähtyä kiinnittämään sitä. Yritän pysyä suunnassa. Nuotion loimotus näkyy saaresta. Filmi katkeaa.

Herään nuotion äärestä. Vuosia myöhemmin varmistin sekä partionjohtajalta että Richieltä, olinko itse hiihtänyt perille asti. Kuulemma olin. Pakkasesta huolimatta nukumme ulkosalla. Ladomme nuotion ympärille havuja, joiden päälle levitämme makuualustat. Aamulla saan uuden mahdollisuuden tulentekoon. Löydän tervaskannon, jonka avulla keitän aamupuuron. Nyt peruskurssi on kokonaan suoritettu. Partionjohtaja pitää meille puheen ja jakaa kaikille paitsi minulle S.F.C. -partion nahkaisen hihamerkin. Pari kuukautta myöhemmin minut hyväksytään jäseneksi, kun leirien määrä tulee täyteen.

S.F.C.-passi vuodelta 1996. 
S.F.C. on teini-ikäisille pojille suunnattu partion muotoon puettu interventio. Suurin osa partiolaisista tunnustautuu skinheadeiksi. Partion tarkoitus on kasvattaa poikia jättämään skiniaatteet ja tarjota mielekästä toimintaa tilalle. Richiellä ja minulla ei ole osaa eikä arpaa skinitouhuihin. Me olemme mukana partiossa, koska sen fyysinen haasteellisuus kiinnostaa. Löysin tieni tähän hommaan, kun sitä mainostettiin yläasteen ilmoitustaululla sanoilla sinulle, joka et ole löytänyt rajojasi.

Kun arki koittaa, useimmilla S.F.C.-partiolaisilla on yllä musta, vihreä tai viininpunainen pilottitakki, jonka hihaan on ommeltu siniristilippu ja rintamukseen leijonavaakuna joko valkoisella tai punaisella taustalla ja jalassa maiharit. Minulla on päivittäisessä käytössä Michael Jordan -takki, jonka rinnukseen on ommeltu kielioppivirheinen Jeesus-teksti. Ja jalassa Niket.

Vuosia näiden partiotouhujen jälkeen vein kolme nigerialaista kaveriani Utran työttömien punttisalille. Pian paikalle saapui kaksi pitkän linjan skinheadia. Minut on näköjään luotu kulkemaan monikulttuurisilla rajapinnoilla.

P.s. Nimiä muutettu.

torstai 15. toukokuuta 2014

Americano

Kämppis on aina osannut syöttää. Nyt hän syöttää niin hyvin, että pääsen yksin läpi. Kori on sen verran matalalla, että yllän donkkaamaan, jos askeleet osuvat kohdalleen. Maayo! Tällä kentällä on viihdytty ensimmäisestä illasta alkaen. Kentän päädyssä on pieni kappeli, jonka pihaa nuori poika aina vain kitkee seuranaan greippilimpparipullo. Sirkat sirittävät ja on lämmin.

Kuva: Dominic DeGrazier.
Lähes joka korttelista löytyy koripallokori tai kaksi, kiitos amerikkalaisten, jotka miehittivät näitä saaria vuoteen 1946 asti. Pelaamme kotikentän lisäksi milloin missäkin. Moni haluaa haastaa meidät americanot, joko 2-2 tai mies miestä vastaan. Koen ensimmäisen tappion erästä pitkää opiskelijaa vastaan, joka pelaa yliopiston joukkueessa. Filippinot ovat ystävällisiä pelimiehiä eikä kukaan pelaa rumasti.

Eräs kentistä, joilla pelaamme, on slummikylässä meren rannalla. Koreissa ei ole sukkia eikä pelaajilla kenkiä. Pöly nousee kentän pinnasta. Pelien jälkeen kutsumme pelaajia tulemaan paikalle illalla, joilloin aiomme näyttää Jeesus-filmin. Palautuminen aloitetaan kadulta ostetuilla nopeilla hiilihydraateilla eli friteeratuilla banaaneilla ja kokiksella.

Cebu, Filippiinit, kesä 2000.

Kuva julkaistu Dominic DeGrazierin luvalla.

lauantai 10. toukokuuta 2014

32 parasta tuoksua

Okei, myönnetään: otsikko on anastettu vaimon tilaaman Kauneus&terveys -lehden kannesta. Ja myönnän jopa avanneeni lehden. Ja silmäilleeni sitä. Petyin tuoksuaiheiseen juttuun, koska siinä mainostettiin pullotettuja keinotekoisia tuoksuja, joiden moniosaisissa nimissä sojotti niin rajusti heitto- ja aksenttimerkkejä, etten yritäkään toistaa niitä tässä. On varmaan olemassa pieni armeija kovapalkkaisia konsultteja tai joitakin ihmehäiskiä, jotka työkseen keksivät nimiä keinotekoisille tuoksuille. Vastaiskuna esitän oman TOP32-listan parhaista luonnollisista tuoksunaiheuttajista:

aseöljy; friteerattu banaani; grilliltä leijuva paistorasva; joulukuusi; kahvi; kakkutaikina; kalaverkko ukin aitan ullakolla; kenkälankki; kotona paistettu munkki; lakritsi, joka leijailee Pandan tehtaan lähistöllä, kun juoksee nälkäisenä iltalenkkiä; makkara; meri; mänty; nuotion savu; pakkasella ohi kävelevän tupakoitsijan aiheuttama tuulahdus; pekoni; popcorn; puhdas pyykki; ruuti; saippua; saunavasta (joidenkin mielestä vihta); savustettu kala; teltan kattoon kuivumaan ripustetut saapashuovat (on itsessään varsin paha haju, mutta viestii hyvästä tunnelmasta); tervas; tervattu vene; tuore maali puutalon pinnassa; tädin miehen valmistama sinappi; uunilohi; vaniljatee; vastaleivottu pulla; vauva ja äskettäin leikattu nurmikko

Miksi tyytyä korvikkeisiin? Hä?!


maanantai 5. toukokuuta 2014

Rakkauden hedelmä

lyhyt on leikki ihmisten lasten/paljon sanomatta jää
kuin varjojen tanssi ikkunaa vasten/hetken kestää ja häviää
  (P. Simojoki)

Yhdeksän vuotta sitten syntyi ruskeatukkainen ja pikisilmäinen tyttö. Hän katsoi heti äitiään keskittyneesti ja pääsi hyvin syömisen alkuun. Leikkasin napanuoran ja pesin tytön, joka oli punainen kuin rapu ja huusi kuin syötävä. Laitoin kömpelöin käsin vaipan ja vaatteet ja käärin prinsessan makuupussia muistuttavaan pussukkaan. Kun tuore äiti hoippui suihkuun, keinuttelin tyttöä sylissä ja lauloin. Listalla oli ainakin Kolme iloista rosvoa ja Varjoista maan. Pikkuinen nukahti syliini.



Tätä kirjoittaessani tuo tyttö, jolla on nykyään tähtisilmät ja pisamia, pyöräilee lettipäisenä ja kullanväriset renkaat korvissa koulusta ja kysyy, voiko hän mennä kaverinsa luokse. Kysyn, onko läksyt tehty. Lukuläksyn lisäksi on tullut tehtäviä hämähäkeistä. Pitää muun muassa keksiä muulle luokalle kaksi kysymystä niistä. Autan keksimällä seuraavan kysymyksen: Voiko hämähäkki tarttua toisen hämähäkin verkkoon? 

Yhdeksän vuotta, puolivälissä täysi-ikäisyyteen. Ei pitäisi ajatella semmoisia, joku sanoisi. Ei vaan oikein voi olla ajattelemattakaan. Vanhemmuus antaa hyvän mahdollisuuden oman huonouden kokemiseen ja katoavaisuuden murehtimiseen. Pääsen taas Slipping through my fingers -tunnelmiin enkä oikein millään pois.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Buckista Taikabussiin

Kun veljeni ja minä olimme pieniä, kuuntelimme paljon äänikirjoja kuten Astrid Lindgreniä, Jules Verneä, Aapelia, Enid Blytonia, Väinö Riikkilää, Jukka Parkkista, Jack Londonia ja Daniel Defoeta. Niitä kuunneltiin automatkoilla (kai siksi, että olisi ollut muutakin tekemistä kuin kinastella siitä, kuka veljeksistä tuli kenenkin puolelle) ja kotona, samalla kun rakennettiin legoista. Osa näistä kirjoista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olen palannut niiden pariin aikuisiällä. Yksi tällainen kirja on Jack Londonin Erämaan kutsu. Siinä päähenkilö Buckin veri vetää erämaahan ja lopulta hän jää sinne kokonaan. Luulen ymmärtäväni häntä, vaikka hän onkin sekarotuinen vetokoira ja minä taas en yleensä ottaen edes pidä koirista. 


erämaassa oppia voi sen
tärkeää on yksinkertainen
vaivaiskoivu, kelottunut puu
polku, joka eteen avautuu
lammen vesi syvän sininen
valon kajo, tuuli hiljainen

erämaassa ymmärtää voi sen
tärkeää on elää kuunnellen
silloin puhuu ruska tunturin
puro soittaa kielin tuhansin
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa
joka korsi kiittää Jumalaa

erämaassa tuntea voi sen
levollisuus valtaa sydämen
Parantaja lähellämme on
niinkuin tuuli, kajo auringon
niinkuin lumi maahan laskeutuu
sielun haava hiljaa umpeutuu
  (Petri Laaksonen)


Kävelisin itseni uuvuksiin, jalat puuduksiin. Nauttisin yksinkertaisista asioista: kiehisten veistämisestä, tulenteosta, vedenhausta, kuivasta paidasta marssin jälkeen, HK:n peruselintarvikkeista, tulen rätinästä, makuupussiin vetäytymisestä, puiden lisäämisestä yöllä, tuulen huminasta, männyn tuoksusta, kipeistä lihaksista. Ehkä valokuvaisin ja kirjoittaisin, ehkä en. Samaistuisin Nuuskamuikkuseen, jonka mukaan kenenkään ei kannata omistaa enempää kuin jaksaa kantaa mukanaan.

Tauolla joisin teetä ja katsoisin, kun pikkuinen Cinclus cinclus pyydystäisi ruokaansa kevätpurosta. Sen puoliso tähystäisi rannalla, niiailisi huvittavasti ja kääntelisi samalla päätään koko ajan puolelta toiselle. Nousisin tunturiin juuri ennen auringonnousua. Kokisin ihmisen pienuuden ja aavistuksen Jumalan suuruudesta. 

Ja lopulta voisin jälleen kerran keksiä sen, mitä McCandles keksi Taikabussissa elokuvassa Into the Wild. Toisin kuin McCandles, voisin oivaltaa sen ajoissa.


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Katkaisuhoito

Suvivirsi veisattiin. Ensimmäinen erkkaopevuosi oli takana. Olin niin helpottunut, että tein kravatista otsapannan ja tanssin koulun alakäytävällä kaivinkonemaisen, mutta aidon ilotanssin. Tarvitsin jonkinlaisen katkaisuhoidon. 

Joitakin päiviä myöhemmin suljin puhelimen ja tungin sen rinkan sisätaskuun. Täytin rinkan makkaralla, suklaalla, kahvilla ja muilla peruselintarvikkeilla. Päällimmäiseksi tuli kaiken nähnyt Haltin teltta. Heitin rinkan selkään, pussasin vaimoa ja pikkuista. Vaellusreitti Kolille lähti aivan opiskelijakommuunimme päädystä. Lompsin Rantakylän pyöräteitä ja latupohjia pitkin Lehmon harjumaisemiin. Pidin ensimmäisen tauon soramontun reunalla. Horisontissa näkyi keskussairaala, jossa esikoisemme oli syntynyt vuosi aiemmin. 

Palanen Salpalinjaa (koko pituus 1200 km).

Kävelin Jaamankankaan halki ja inttiähän siinä eksyi muistelemaan. Välilampien laavu oli varattu, joten jatkoin matkaa kohti Uuroa. Ilta-aurinko värjäsi Salpalinjan panssariesteitä. Uuron huoltoaseman jälkeen pidin toisen eväspaussin. Kävelin yöhön asti ja lauloin uudestaan ja uudestaan Johnny Cashin esittämiä kappaleita kuten Give My Love to Rose ja When the Man Comes Around. Pienen sillan kohdalla pysähdyin ja kaivoin rinkasta pähkinäsuklaata. Nukuin kuusen alla Pyytivaaran tienoilla. Heräsin linnunlauluun.

Kaksi rauniota.

Ohitin lukuisia hylättyjä pihapiirejä, täytin kenttäpullon purosta, lojuin auringonpaisteessa. Eräällä laavulla tapasin kaksi nuorta erämiestä, joilla oli vaellussauvassa korpin sulka. Pojat söivät ruisleipää paljaaltaan ja tarjosivat nokipannukahvit. Heistä näki heti, että armeijasta oli kotiuduttu melko äskettäin. Vaihdettiin inttikuulumiset ja pojat lähtivät kalaan. Kuljin taas aamuyöhön asti, kunnes rojahdin Kiviniemen laavuun nukkumaan. Aamulla saunoin ja paistoin makkarat kiukaan luukusta. Kiipesin Ryläyksen kodalle ja tein tulet. Pari tuttua veikkoa oli pistäytynyt kodassa aivan hiljattain. Vieraskirjaan oli riimitelty: jos ääshi on kipee, niin parsitaan se illalla. Nukuin kodassa, joten telttaa ei tarvinnut käyttää koko reissulla. 

Ryläys.

Pieni vesiputous ilahdutti.

Seuraavana aamuna pysähdyin satumaisen kauniilla Ikolanaholla keittämään hernekeitot ja kahvit koivujen varjossa. Kapusin ihailemaan yhtä Suomen kansallismaisemista: jyrkkiä kallioita ja pitkiä, hyvin kapeita saaria. Nautin hotellilla kahvia ja suklaata. Kimppakyyti toi minut rautatieasemalle, jossa vastassa olivat vaimo ja pikkuinen tytär. 
 

torstai 10. huhtikuuta 2014

Intiaanit hyökkää!

Se on taas huhtikuun 10. päivä. Tuo päivämäärä saa meikän aina hymyilemään erään organisaation toiminnalle. Päivälleen neljätoista vuotta sitten oli tuon organisaation järjestämän testin toinen päivä. Olimme juuri marssineet partioittain kilpaa noin puolimaratonin mittaisen taipaleen rinkka ja ase mukana.

Laskimme varusteet Hiienvaaran harjoitusalueen mäntyjen juurelle. Männyn tuoksuun sekoittui pian tupakan tuoksu. Laitoimme trangioilla runsaat kenttälounaat. Osalla oli omia eväitä. Keitimme teetä ja kahvia. Kevätaurinko paistoi ja oli melko lämmintä. Lunta ei juuri näkynyt.

Syödessä joku purnasi siitä, että kuumeista kaveria oli jouduttu odottamaan äskeisellä marssilla ja henkilökohtaiset pisteet jäivät sen vuoksi huonommiksi. Purnaus kantautui vääriin korviin, kapteenin korviin. Seuraava kohtaus oli kuin suoraan Taistelutovereista, joskaan kapteeni Kareinen ei ollut vihattu, vaan erikoisista tempauksistaan huolimatta, tai kenties osittain niistä johtuen, pidetty kouluttaja.


Olimme juuri ehtineet syödä. Kapteeni Kareinen tuli ja ilmoitti, että marssi uusitaan. "Tehdään se henkilökohtaisena kisana. Uusi reitti. Muuten samassa varustuksessa, mutta suksilla. Aikaa lähtöön viisi minuuttia." Joissakin varjoisissa paikoissa pystyimme hiihtämään. Kaikki tiet olivat sulia. Hölkkäsimme teitä pitkin rinkka ja rynkky mukana, sukset ja sauvat kädessä. Ja välillä eräsukset jalkaan. Ja sitten taas kantoon.

Illalla uni maistui sissitelttojen lämpimässä. Kesken unien, aamukahden maissa, kuului rynnäkkökiväärin sarja ja luutnantin huuto: "Paskamahat asemiin! Intiaanit hyökkää!" Asemiinhan se oli mentävä värjöttelemään, niissä vaatteissa, mitä sattui päällä olemaan. Ja sitten meidät komennettiin kouluttajien rakennukseen tekemään teoriakokeita. Yritin pysyä hereillä.

Nykyisin aamuyöstä hyökkää toisenlaiset intiaanit: "En saa enää unta! Näin pahaa unta! Pissittää!" Ja asemiinhan se on mentävä värjöttelemään (sohvalle), niissä vaatteissa, mitä sattuu päällä olemaan. Ja sitten minut komennetaan koululle pitämään teoriakokeita. Yritän pysyä hereillä.

P.s. Kapteenin nimi on muutettu.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Mie pakenen

Kestän sen, että selli on viileä ja homeinen. Kestän nälän. Mutta seinät! Ne on päällystetty lasten tekemillä postereilla yhdys sana virheineen.  Jos en pian keksi jotakin, murrun heti alkuunsa ja tunnustan aivan mitä tahansa.

Salakuljetan mieleni autonrattiin, louhokselle, punaiseen kivikkoon ja alas rinnettä kohti rantaa. Hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin. Rannan tuntumassa näkyy majavan työn jälkiä. Kömyän horsmikon poikki metsäautotielle, ja paarmat käyvät päälle. Laitan heinän suuhun ja paidan olalle. Lompsin metsäautoteitä ja polkuja pitkin autiotuvalle, jatkan harjua pitkin kohti pohjoista. Järvet kimaltelevat harjun molemmin puolin.

Saarilammen laavu ja Kabanossi odottavat.




Laavulla teen Juusto-Kabanosseihin viillot, joita en osaa olla tekemättä: päihin sellaiset kuin nauravissa nakeissa, vatsat auki 80-prosenttisesti ja kylkiin tiheät halsterit. Ideaalitilanteessa kypsyysaste on jotakin ylikypsän ja hiiltyneen väliltä. Keitän kahvit. Herään laavusta. Syön pussillisen lakuja kävellessä. Vaelluksen päätteeksi käyn louhoksessa uimassa. Kristallinkirkasta ja aina viileää vettä, kiitos pohjassa olevien lähteiden.

Tänne karkaan aina kun voin. Yksin, kavereiden tai perheen kanssa. Tämä on lähikokoontumispaikkani stressaavien tilanteiden varalle. Kävelen suon halki, poimin lakkoja. Nukun autiomökissä. Saunon. Loikoilen sammalikossa. Valokuvaan. Hakkaan halkoja kielletty ruudullinen flanellipaita päällä. Haistelen tervasta. Valvon nuotion ääressä. Kuulen majavan läimäyttävän vettä hännällään.

Muinaisen puhelimen hälytys soi. Palaan niin sanottuun reaalimaailmaan: viileään ja homeiseen selliin. Nyt voin päästää jälki-istunnon suorittajat kotiin.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Ah, nuo makkarat!

Isän paistama Camping punaisen mehun kera saunan eteisessä. Ensimmäinen Kabanossi, sillä herkuteltiin keskellä suota linja-autokämpän vieressä (maistui todella lihapitoiselta). Salaisella Louhilammella käryytetty Juusto-Kabanossi ja mukavan mausteinen Wilhelm. Leirinuotiolla käristetyt Hiillokset ja Atrillit. Konferenssin aukiolla ketsupin kanssa syöty mikälienee.

Kipinävuoron aikana kamiinassa jekkulangan varassa roikotettu HK:n Sininen. Metsästysseuran kodassa kärvennetty Atrian Punainen, josta en alkuun ymmärtänyt poistaa kuorta. Tonnikalatäytteinen Kabanossi sissiteltan edustalla. Isän tarjoamat Wilhelmit, jotka hän antoi omistaan, kun namibialainen veljeni ja minä olimme jo nauttineet kaikki lapinretkimakkaramme. Laavulla korvennettu Grillibalkan rapeine kuorineen (tytöt nukkuivat kaksostenrattaissa). Keinäsen Pekan mökin pihalla paistetut suolaiset Eetvartit ja Iivarit.

Juusto-Kabanossi Arpaisilla 2013.
Kabanossi, johon täytyi tehdä ortodoksiset viillot ja nimikirjaimet. Kalsarijuhlissa nautitut bratwurstit (taustalla soi NMB, ja tähtivieraaksi tuli yhtyeen basisti). Käriste, johon tutustuin Virroilla. Ukko Pekka ja Huiluntuhti, joita mutustettiin eläinpuistossa. Savupekonin makuinen Iivari, joka paistui Saariselältä palatessa. Moksun laavulla viillelty Wilhelm, jossa chiliä ja sulatejuustoa. Juusto&jalopeno-Kabanossi, jonka nautin aamupalaksi Saarilammin laavulla.

Muistan jokaisen syömäni makkaran. Mutta mikäs se sinun nimi olikaan? Pirkko? Sirkka? Sinikka?

P.s. Joitakin vuosia sitten luin Oluen ystävät -lehteä, jossa oli pakina Muistan jokaisen juomani oluen. Tuo pakina jäi pyörimään mieleeni enkä voinut muuta kuin tehdä siitä oman lihapitoisen versioni.

maanantai 20. tammikuuta 2014

"...ja kun aamu on en tiedä missä herään..." (J.Leskinen)

On vielä melko pimeää. Yläpuolella näkyy jäisiä kuusenoksia, lunta ja taivasta. Kömmin ulos makuupussista, olen yöpynyt kuusen alla. Onko kyseessä sissikomppanian harjoitus? Tuskinpa, koska olen vasta kahdeksan. Paikka on erään leirikeskuksen piha, jossa testasimme isän kanssa makuupusseja. Hyvin niissä tarkeni.

Herään kylmään tuuleen peltikatolla. Olin putsaamassa kattoa, kun velipoika soitti. Asettauduin selälleni viistolle katolle. Puhelun jälkeen jäin katselemaan pilvien lipumista. Suljin silmät, ihan hetkeksi vain. Huhtikuun viileä tuuli herätti kauneusunilta. Oli sentään turvavaljaat päällä.

Kukko herättää minut ja provosoi kaikki lähikorttelien lukuisat lajitoverinsa kiekumaan. Maayong Puntag, Toledo City! Käännän kylkeä riisipatjalla. Jos saisi vielä vähän unta. Pian matka jatkuu vuorien yli, jyrkkien riisipeltojen halki, toiselle puolelle saarta.

Minut herätetään passintarkastukseen. Olen nukkunut pikkubussin penkillä vaatteita sisältävä muovipussi tyynynä. Intistä tuttu rajavatija tarkastaa passini. Kun seuraavan kerran katson peiliin, huomaan, että muovipussi on värjännyt ison osan naamastani vihreäksi. Nooh, itärajan yli on tullut varmasti kummallisempiakin ilmestyksiä.

Avaan silmät, jäinen katto kaareutuu ylläni. Lämpömittari näyttää plusasteita, mutta pelkäämääni kosteutta ei ole kertynyt lumiluolan seiniin. Siirrän rinkan pois luolan suulta ja kömyän ulos. Talvi luonnon ja ihmisen taloudessa, kaksi opintoviikkoa. Mukavaa tämä tällainen opiskelu.

Havahdun lintujen lauluun, hyttysiä on kaikkialla. Olen taas nukkunut makuupussissa kuusen alla. Telttakin on mukana, mutta en ole jaksanut pystyttää sitä käveltyäni koko päivän. Trangia esiin ja aamukahvin keittoon. Seuraavana aamuna herään laavusta ja sitä seuraavana kodasta.

Herään ensimmäistä kertaa pienen tytön isänä. Tuntuu kaikin puolin epätodelliselta. En pysty syömään mitään, vaikka yleensä nautin megalomaalisen aamupalan. Mielessä on vain pienet pikisilmät ja tumma tukka. Pyöräilen kukkakaupan kautta synnärille.



Herään vieraasta kyydistä. Sinä kesänä liftasin neljänä päivänä ja otin aina päiväunet jossakin autossa. Hyvää vaihtelua perheenisän ja opettajan elämään. Suuri idolini on Nuuskamuikkunen: seikkailija ja filosofi. Alkuperäinen Nuuskamuikkunen oli niin huoleton, ettei omistanut edes kenkiä. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen ei tulisi omistaa enempää kuin jaksaa kantaa mukanaan.

Jos sitä ensi kesänä nostaisi taas peukun pystyyn tien laidassa.


keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Rautakausi

"Treenaan niin paljon, että pystyn tyrmäämään Nuutisen Nipan. Vedän sitä oikein kunnolla turpaan ja sitten kysyn, kuka haluaa olla seuraava."

Näissä mietteissä ruuvasin lukot kiinni ja aloin tehdä hauiskääntöä. Isä oli hankkinut kaiken oleellisen: nyrkkeilysäkin ja -hanskat, punnerruspenkin, kyykkytelineen, levytangon ja käsipainot. Stereoissa soi Petra.  Kesällä sali oli miellyttävän viileä, talvella tanko oli huurussa. Isä kiinnitti kattoon säteilylämmittimen, "possulämmittimen". Ensimmäisen sarjan penkkipunnerrusta tein 22,5 kg raudoilla.

7-luokalla piirsin omat versioni Weiderin menetelmä -kirjasta.

Salilla vierähti hyvä siivu yläaste- ja lukioajasta. Toistoja, pakkotoistoja, lukuisia treenivihkoja, veljes- ja serkuspuntteja, kisoja ja uhoamista, treeniä edeltäviä jäätelöitä ja palauttavia kaakaoita (join lihaskasvun toivossa niin paljon kaakaota, että aloin kärsiä anemiasta). Kun pääsin ensimmäiselle iltavapaalle armeijasta, pyöräilin kotiin, tein juoksulenkin ja treenasin kotisalilla. Jossain vaiheessa sali sai nimenkin: KareliGym.

Parikymppisenä menin eräänä perjantaina tapani mukaan teetupabussille Joensuun torille. Bussiin kiipesi takavuosien koulukiusaaja Nuutinen, joka oli edelleen huomattavasti kookkaampi kuin minä (kaikesta vaivannäöstäni huolimatta). Jonkun aikaa juteltuamme Nuutinen pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa harmia. Paiskasimme kättä.

Kymmenen vuotta ehtivät puntit olla alkuperäisellä salillaan. Niiden toiseksi kodiksi muodostoi erään taloyhtiön kerhohuone. Siellä treenasi muun muassa jalkapalloilija, joka voitti eräällä kaudella sekä liigacupin että Suomen mestaruuden ja torjui kaudella 15 nollapeliä. Oli kova tekemään vatsaliikkeitä: loputtomasti 50 toiston sarjoja. Tuohon aikaan meillä oli erään veljen kanssa viikottainen penkkikisa: kumpi tekee pitemmän sarjan sadalla kilolla. Hävisin lopulta 10 - 9.

Kesällä 2004 raudat kärrättiin Fifteen-leirille, legendaariseen Pöllänlammen leirikeskukseen, jossa niillä yritettiin nostaa miljoona kiloa viikossa. Neljä päivää ja 300.000 kiloa myöhemmin väki oli niin jumissa, että huomasimme urakan mahdottomaksi. Leirillä kuvattiin pienoiselokuva Leirinjohtajan uni, jossa puntit esiintyvät.

Osa painoista myytiin serkkupojalle, joka halusi kasvattaa jerkkua. Minulle jäi muistoksi kaksi käsipainoa. Niitä nosteltiin erään veljen kanssa samalla kun pelattiin shakkia. Toinen mietti siirtoa, toinen teki sarjan vasarakääntöjä. Kahvi oli mustaa ja taustalla soi DC Talk.

Käsipainot muuttivat rekan kyydissä Etelä-Pohjanmaalle. Nostelin niitä autotallissa, kun tyttäret nukkuivat kaksostenrattaissa ja vaimo opetti lukiolla tietoteoriaa ja muuta käsittämätöntä. Nostelin niitä kasteisella nurmikolla ennen aamulenkkiä. Tartuin niihin keskellä yötä ja menin takapihalle tekemään HIIT-treeniä.

Uusi sukupolvi innostui painoista heti.



Rautakausi päättyi viime sunnuntaina: lahjoitin käsipainot kaverille. Säilytän autotallin hämärässä (melkein kuin reliikkeinä) kahta sinistä 1,25 kg levyä, jotka eivät mahtuneet tankoihin.

Tässä kertomuksessa esiintyvien henkilöiden nimiä on muutettu. Mainitsemani käsipainot eivät ole rautaa, vaan vinyylipintaista sementtiä.

Petraa voi kuunnella täältä, jos haluaa tavoittaa sen alkukantaisen tunnelman, joka KareliGymillä vallitsi:
http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=TZUdLCE6EIg

lauantai 11. tammikuuta 2014

Chest

Chest (oikealta nimeltään Jaakko Sakari Karjalainen, s. 30.3.1980 Joensuu) on suomalainen hip hop-artisti, perheenisä ja erityisopettaja. Tunnetuksi hän on tullut kappaleillaan "Rintalasta irti", "Penkeissä", "Lihaskasvukipuja", "Pena sä oot" sekä "Syypää sun penkkimaksimiin".
 
Englanninkielisen, rintaa tarkoittavan, artistinimensä hän on ottanut, koska rintalihakset ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään. Nyt valmisteilla on englanninkielinen albumi "Train chest, young man!" Se tähtää avoimesti Amerikan valloitukseen ja palauttamiseen takaisin alkuperäisille asukkaille.

Esikuvakseen Chest mainitsee MC Ruudolfin, helsinkiläisen rap-artistin, tuottajan ja rapin kaksinkertaisen suomenmestarin, koska tämä on osannut verrata omia rintalihaksiaan osuvasti mannerlaattoihin sekä sanonut, etteivät hänen rintalihaksensa mahdu televisioon, ellei se ole wide screen: http://www.youtube.com/watch?v=T-F8y59b3Cg


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Erilainen vuosi

Löysin äskettäin seitsemän kuvitettua päiväkirjaa, kaikki yhden vuoden ajalta. Se oli jotenkin erilainen vuosi kuin kaikki muut.

Vuoden alussa pojat laitettiin ensin aakkos- ja sitten pituusjärjestykseen. Harmaata päälle ja hiukset lyhyiksi. Vesihanojen piti sammua samaan aikaan, muuten kymmenen hanaa piti laittaa uudelleen päälle ja yrittää uudelleen. 

Sängyn päiväpeite täytyi opetella herkistämään, koska muuten ei osaisi herkistää miinaakaan. Piti opetella kaivautumaan maahan, ettei tule tapetuksi, jos "pilliin vihelletään". Piti opetella arvomerkkejä, että pääsi sotkuun. Piti opetella joitakin tärkeitä lyhenteitä, kuten IV, VMTL, OKKV, VKKV, VL, VP, KP, KSE, UM, VäBä ja EVVK.

Oli kaksi pukua: toisen kanssa ei saanut juosta eikä istua nurmikolla. Toisen puvun kanssa juostiin jatkuvasti. Fysioterapeutti opetti, mihin ihmistä kannattaa lyödä. 

Aamuisin pojat tungeksivat huoneiden ovien eteen uimahoususillaan. Kädessä oli pyyhe, saippuarasia ja hammasharja. Parijonon muodostamista harjoiteltiin toistoja säästämättä. Parijono muodostettiin myös pesutuvan ovella.

Opittiin, ettei aseella saa koskaan osoittaa toista ihmistä. Ja että "sota on ihmisen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen ihmisen asemaan". Näin opetti Sotilaan käsikirja.

Vuosikaudet oli opeteltu sanomaan kiitos ja anteeksi. Nyt kumpaakaan sanaa ei saanut käyttää: piti sanoa kiitän tai korjaan, riippuen tilanteesta.     

Jossain vaiheessa saimme uudet puvut, joissa oli vetoketjut! Vetoketjujen nipukat eivät saaneet sojottaa pystyssä, vaan nipukoiden tuli osoittaa nöyrästi kohti maata.


Kaikki tämä tapahtui ns. sivistysvaltiossa, yliopistokaupungin kupeessa vuosituhannen vaihteessa. 


maanantai 23. joulukuuta 2013

Serkusvalo

Volvon mittaritauluun syttyi keltainen valo: Service. Soitin huoltoneuvojaserkulleni ja sain kutsun Harjukaupunkiin, oikein merkkiliikkeeseen. Muutaman päivän päästä pääsinkin sinne. Palvelu oli hyvää: ajelin päivän uudella Volvolla. Ihmettelin, kun uusi auto sammui joka risteyksessä. Vähitellen alkoi selvitä, että se kuului asiaan. Vähitellen selvisi myös, että osa kaduista oli yksisuuntaisia.

Oman Volvoni vika korjattiin: se oli joku lambada-juttu (siltä se kuulosti, en kehdannut kysyä sen tarkemmin). Kävimme serkun kanssa Ahjon grillillä (isot makkaraperunat, niistä minä ymmärrän jotakin).

Joitakin viikkoja myöhemmin sama keltainen valo syttyi jälleen. Suuntasin Harjun taa. Tällä kertaa sain päiväksi uuden V70:n. Kävin salilla ja pitsalla ja ajelin ympäriinsä Radio Rockia kuunnellen. Omassa autossani oli taas sitä jotakin lambadaa murheena. Jotenkin se liittyi pakokaasuihin ja sen semmosiin. Ahjon grillillä ristimme service-valon serkusvaloksi.

"Eiköhän me laiteta aina sillon tällön serkusvalo palamaan."

Eilen syttyi taas keltainen valo mittaritauluun. Kivikautinen ajotietokone herjasi jotakin pakokaasuista. En tiennytkään, että Klonkswagenissa voisi olla serkusvalo.