Myyjätär

Lähellä Pielisjoen rantaa oli pieni kioski. Siinä työskenteli myyjätär, joka oli sellaista pohjoisessa kasvatettua vaaleaa lajiketta, joka ei ollut viipyilevää tyyppiä, kuten Teboilin mainoksen* vaalea lajike, vaan pikemminkin täyteläinen ja miellyttävällä tavalla happoinen. Osasi ranskaakin. Tuo hyvännäköinen myyjätär saattoi juosta kioskivarkaan perään torille ja vaatia tätä palauttamaan anastetut tavarat.

Eräs läheisellä ylärinteellä kasvatettu, helposti lähestyttävä onnenpoika, joka oli hieman tummempaa ja suurempikokoista lajiketta, karautti usein mustalla Oivalla kioskille notkumaan ja odottamaan sulkemisaikaa. He ajelivat yhdessä joenvartta. Pielisjoen linna Niskasaaressa ja Ilosaari laguuneineen jäivät oikealle, kun nuoret kääntyivät yläjuoksulle ja ajoivat sakarapäätyisen vanhan kirjaston ohi kohti Rantakylää.

Matkan varrella punatiilisestä unkarilaisesta ravintolasta tuleva tuoksu muistutti ruuasta, johon opiskelijoilla ei ollut varaa. Usein he eivät raaskineet ostaa opiskelijaravintolan lounastakaan (2,35 euroa), vaan pyöräilivät ennemmin jokivartta kotiin keittämään mannapuuroa, söivät, köllöttelivät hetken ja pyöräilivät takaisin kampukselle lukemaan teologiaa tai pänttäämään epätoivoisesti lintujen sirkutuksia.

Se oli silloin ja nyt on nyt.

Mutta edelleenkin he näkevät toisiaan, aina silloin tällöin. Yleensä tapaamiset ovat pikaisia ja vuorosanoja vaihdetaan parikolme, yhteensä. Vuorosanojen lisäksi saatetaan vaihtaa suudelma, lastenhoitovastuu, autonkäyttövuoro, väsynyt katse tai mulkaisu.
   -Maksoitko sen laskun?
   -Joo.

   -Ehitkö huomenna hakea pojan hoidosta? Mulla on se halavatun tukiopetus.
   -En...öö...miulla on jälki-istunnon valvonta.

   -Missä ne auton avaimet taas on?
   -Sinun jäliltä ne on jossaki!
   -Ai niin.

   -Missä mun puhelin on?
   -Hyvä rouva, se on siulla kädessä.

*https://www.youtube.com/watch?v=dc1ds19fY24