Soluttautuja

On kylmä. Kuu valaisee lumen peittämää suota. Luemme Richien kanssa karttaa. Missä myö ollaan?

Hiihtolenkki on kestänyt jo yli vuorokauden. Richie on vastannut koko ajan suunnistuksesta, ja me muut olemme vain hiihtäneet perässä. Emme ole nukkuneet. Koko reitin pituus on kartan mukaan kaiken kaikkiaan 40 kilometriä, josta iso osa on umpihankea. Noin kymmenen kilometrin välein on tehtävärasteja. Eräällä rastilla jokaisen piti valmistaa oma lämmin ruoka omalla nuotiolla keskellä metsää. En saanut aikaan kunnon nuotiota, vaikka olin löytänyt tervasta. Liika hosuminen kostautui ja aika loppui, joten söin pelkkää suklaata.

Saavumme metsäautotielle, monet meistä alkavat nähdä olemattomia. Joku näkee partionjohtajan ja juttelee tälle, vaikka tämä on kilometrien päässä. Näen partionjohtajan keltaisen pakettiauton, vaikka sekin on todellisuudessa aivan muualla. Laskeudumme järven jäälle, ja otan vanhalla radiopuhelimella viimeisen yhteyden partionjohtajaan, joka kannustaa loppurutistukseen. Otan suunnan tiettyyn saareen. Eräsuksen side on auki, mutta en jaksa pysähtyä kiinnittämään sitä. Yritän pysyä suunnassa. Nuotion loimotus näkyy saaresta. Filmi katkeaa.

Herään nuotion äärestä. Vuosia myöhemmin varmistin sekä partionjohtajalta että Richieltä, olinko itse hiihtänyt perille asti. Kuulemma olin. Pakkasesta huolimatta nukumme ulkosalla. Ladomme nuotion ympärille havuja, joiden päälle levitämme makuualustat. Aamulla saan uuden mahdollisuuden tulentekoon. Löydän tervaskannon, jonka avulla keitän aamupuuron. Nyt peruskurssi on kokonaan suoritettu. Partionjohtaja pitää meille puheen ja jakaa kaikille paitsi minulle S.F.C. -partion nahkaisen hihamerkin. Pari kuukautta myöhemmin minut hyväksytään jäseneksi, kun leirien määrä tulee täyteen.

S.F.C.-passi vuodelta 1996. 

S.F.C. on teini-ikäisille pojille suunnattu partion muotoon puettu interventio. Suurin osa partiolaisista tunnustautuu skinheadeiksi. Partion tarkoitus on kasvattaa poikia jättämään skiniaatteet ja tarjota mielekästä toimintaa tilalle. Richiellä ja minulla ei ole osaa eikä arpaa skinitouhuihin. Me olemme mukana partiossa, koska sen fyysinen haasteellisuus kiinnostaa. Löysin tieni tähän hommaan, kun sitä mainostettiin yläasteen ilmoitustaululla sanoilla sinulle, joka et ole löytänyt rajojasi.

Kun arki koittaa, useimmilla S.F.C.-partiolaisilla on yllä musta, vihreä tai viininpunainen pilottitakki, jonka hihaan on ommeltu siniristilippu ja rintamukseen leijonavaakuna joko valkoisella tai punaisella taustalla ja jalassa maiharit. Minulla on päivittäisessä käytössä Michael Jordan -takki, jonka rinnukseen on ommeltu kielioppivirheinen Jeesus-teksti. Ja jalassa Niket.

Vuosia näiden partiotouhujen jälkeen vein kolme nigerialaista kaveriani Utran työttömien punttisalille. Pian paikalle saapui kaksi pitkän linjan skinheadia. Minut on näköjään luotu kulkemaan monikulttuurisilla rajapinnoilla.

P.s. Nimiä muutettu.

Americano

Kämppis on aina osannut syöttää. Nyt hän syöttää niin hyvin, että pääsen yksin läpi. Kori on sen verran matalalla, että yllän donkkaamaan, jos askeleet osuvat kohdalleen. Maayo! Tällä kentällä on viihdytty ensimmäisestä illasta alkaen. Kentän päädyssä on pieni kappeli, jonka pihaa nuori poika aina vain kitkee seuranaan greippilimpparipullo. Sirkat sirittävät ja on lämmin.

Kuva: Dominic DeGrazier.

Lähes joka korttelista löytyy koripallokori tai kaksi, kiitos amerikkalaisten, jotka miehittivät näitä saaria vuoteen 1946 asti. Pelaamme kotikentän lisäksi milloin missäkin. Moni haluaa haastaa meidät americanot, joko 2-2 tai mies miestä vastaan. Koen ensimmäisen tappion erästä pitkää opiskelijaa vastaan, joka pelaa yliopiston joukkueessa. Filippinot ovat ystävällisiä pelimiehiä eikä kukaan pelaa rumasti.

Eräs kentistä, joilla pelaamme, on slummikylässä meren rannalla. Koreissa ei ole sukkia eikä pelaajilla kenkiä. Pöly nousee kentän pinnasta. Pelien jälkeen kutsumme pelaajia tulemaan paikalle illalla, joilloin aiomme näyttää Jeesus-filmin. Palautuminen aloitetaan kadulta ostetuilla nopeilla hiilihydraateilla eli friteeratuilla banaaneilla ja kokiksella.

Cebu, Filippiinit, kesä 2000.

Kuva julkaistu Dominic DeGrazierin luvalla.

32 parasta tuoksua

Okei, myönnetään: otsikko on anastettu vaimon tilaaman Kauneus&terveys -lehden kannesta. Ja myönnän jopa avanneeni lehden. Ja silmäilleeni sitä. Petyin tuoksuaiheiseen juttuun, koska siinä mainostettiin pullotettuja keinotekoisia tuoksuja, joiden moniosaisissa nimissä sojotti niin rajusti heitto- ja aksenttimerkkejä, etten yritäkään toistaa niitä tässä. On varmaan olemassa pieni armeija kovapalkkaisia konsultteja tai joitakin ihmehäiskiä, jotka työkseen keksivät nimiä keinotekoisille tuoksuille. Vastaiskuna esitän oman TOP32-listan parhaista luonnollisista tuoksunaiheuttajista:

aseöljy; friteerattu banaani; grilliltä leijuva paistorasva; joulukuusi; kahvi; kakkutaikina; kalaverkko ukin aitan ullakolla; kenkälankki; kotona paistettu munkki; lakritsi, joka leijailee Pandan tehtaan lähistöllä, kun juoksee nälkäisenä iltalenkkiä; makkara; meri; mänty; nuotion savu; pakkasella ohi kävelevän tupakoitsijan aiheuttama tuulahdus; pekoni; popcorn; puhdas pyykki; ruuti; saippua; saunavasta (joidenkin mielestä vihta); savustettu kala; teltan kattoon kuivumaan ripustetut saapashuovat (on itsessään varsin paha haju, mutta viestii hyvästä tunnelmasta); tervas; tervattu vene; tuore maali puutalon pinnassa; tädin miehen valmistama sinappi; uunilohi; vaniljatee; vastaleivottu pulla; vauva ja äskettäin leikattu nurmikko

Miksi tyytyä korvikkeisiin? Hä?!

Rakkauden hedelmä

lyhyt on leikki ihmisten lasten/paljon sanomatta jää

kuin varjojen tanssi ikkunaa vasten/hetken kestää ja häviää

  (P. Simojoki)

Yhdeksän vuotta sitten syntyi ruskeatukkainen ja pikisilmäinen tyttö. Hän katsoi heti äitiään keskittyneesti ja pääsi hyvin syömisen alkuun. Leikkasin napanuoran ja pesin tytön, joka oli punainen kuin rapu ja huusi kuin syötävä. Laitoin kömpelöin käsin vaipan ja vaatteet ja käärin prinsessan makuupussia muistuttavaan pussukkaan. Kun tuore äiti hoippui suihkuun, keinuttelin tyttöä sylissä ja lauloin. Listalla oli ainakin Kolme iloista rosvoa ja Varjoista maan. Pikkuinen nukahti syliini.

Tätä kirjoittaessani tuo tyttö, jolla on nykyään tähtisilmät ja pisamia, pyöräilee lettipäisenä ja kullanväriset renkaat korvissa koulusta ja kysyy, voiko hän mennä kaverinsa luokse. Kysyn, onko läksyt tehty. Lukuläksyn lisäksi on tullut tehtäviä hämähäkeistä. Pitää muun muassa keksiä muulle luokalle kaksi kysymystä niistä. Autan keksimällä seuraavan kysymyksen: Voiko hämähäkki tarttua toisen hämähäkin verkkoon? 

Yhdeksän vuotta, puolivälissä täysi-ikäisyyteen. Ei pitäisi ajatella semmoisia, joku sanoisi. Ei vaan oikein voi olla ajattelemattakaan. Vanhemmuus antaa hyvän mahdollisuuden oman huonouden kokemiseen ja katoavaisuuden murehtimiseen. Pääsen taas Slipping through my fingers -tunnelmiin enkä oikein millään pois.

Buckista Taikabussiin

Kun veljeni ja minä olimme pieniä, kuuntelimme paljon äänikirjoja kuten Astrid Lindgreniä, Jules Verneä, Aapelia, Enid Blytonia, Väinö Riikkilää, Jukka Parkkista, Jack Londonia ja Daniel Defoeta. Niitä kuunneltiin automatkoilla (kai siksi, että olisi ollut muutakin tekemistä kuin kinastella siitä, kuka veljeksistä tuli kenenkin puolelle) ja kotona, samalla kun rakennettiin legoista. Osa näistä kirjoista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olen palannut niiden pariin aikuisiällä. Yksi tällainen kirja on Jack Londonin Erämaan kutsu. Siinä päähenkilö Buckin veri vetää erämaahan ja lopulta hän jää sinne kokonaan. Luulen ymmärtäväni häntä, vaikka hän onkin sekarotuinen vetokoira ja minä taas en yleensä ottaen edes pidä koirista. 

erämaassa oppia voi sen

tärkeää on yksinkertainen

vaivaiskoivu, kelottunut puu

polku, joka eteen avautuu

lammen vesi syvän sininen

valon kajo, tuuli hiljainen

erämaassa ymmärtää voi sen

tärkeää on elää kuunnellen

silloin puhuu ruska tunturin

puro soittaa kielin tuhansin

vaivaiskoivu lauluun puhkeaa

joka korsi kiittää Jumalaa

erämaassa tuntea voi sen

levollisuus valtaa sydämen

Parantaja lähellämme on

niinkuin tuuli, kajo auringon

niinkuin lumi maahan laskeutuu

sielun haava hiljaa umpeutuu

  (Petri Laaksonen)

Kävelisin itseni uuvuksiin, jalat puuduksiin. Nauttisin yksinkertaisista asioista: kiehisten veistämisestä, tulenteosta, vedenhausta, kuivasta paidasta marssin jälkeen, HK:n peruselintarvikkeista, tulen rätinästä, makuupussiin vetäytymisestä, puiden lisäämisestä yöllä, tuulen huminasta, männyn tuoksusta, kipeistä lihaksista. Ehkä valokuvaisin ja kirjoittaisin, ehkä en. Samaistuisin Nuuskamuikkuseen, jonka mukaan kenenkään ei kannata omistaa enempää kuin jaksaa kantaa mukanaan.

Tauolla joisin teetä ja katsoisin, kun pikkuinen Cinclus cinclus pyydystäisi ruokaansa kevätpurosta. Sen puoliso tähystäisi rannalla, niiailisi huvittavasti ja kääntelisi samalla päätään koko ajan puolelta toiselle. Nousisin tunturiin juuri ennen auringonnousua. Kokisin ihmisen pienuuden ja aavistuksen Jumalan suuruudesta. 

Ja lopulta voisin jälleen kerran keksiä sen, mitä McCandles keksi Taikabussissa elokuvassa Into the Wild. Toisin kuin McCandles, voisin oivaltaa sen ajoissa.

Katkaisuhoito

Suvivirsi veisattiin. Ensimmäinen erkkaopevuosi oli takana. Olin niin helpottunut, että tein kravatista otsapannan ja tanssin koulun alakäytävällä kaivinkonemaisen, mutta aidon ilotanssin. Tarvitsin jonkinlaisen katkaisuhoidon. 

Joitakin päiviä myöhemmin suljin puhelimen ja tungin sen rinkan sisätaskuun. Täytin rinkan makkaralla, suklaalla, kahvilla ja muilla peruselintarvikkeilla. Päällimmäiseksi tuli kaiken nähnyt Haltin teltta. Heitin rinkan selkään, pussasin vaimoa ja pikkuista. Vaellusreitti Kolille lähti aivan opiskelijakommuunimme päädystä. Lompsin Rantakylän pyöräteitä ja latupohjia pitkin Lehmon harjumaisemiin. Pidin ensimmäisen tauon soramontun reunalla. Horisontissa näkyi keskussairaala, jossa esikoisemme oli syntynyt vuosi aiemmin. 

Palanen Salpalinjaa (koko pituus 1200 km).

Kävelin Jaamankankaan halki ja inttiähän siinä eksyi muistelemaan. Välilampien laavu oli varattu, joten jatkoin matkaa kohti Uuroa. Ilta-aurinko värjäsi Salpalinjan panssariesteitä. Uuron huoltoaseman jälkeen pidin toisen eväspaussin. Kävelin yöhön asti ja lauloin uudestaan ja uudestaan Johnny Cashin esittämiä kappaleita kuten Give My Love to Rose ja When the Man Comes Around. Pienen sillan kohdalla pysähdyin ja kaivoin rinkasta pähkinäsuklaata. Nukuin kuusen alla Pyytivaaran tienoilla. Heräsin linnunlauluun.

Kaksi rauniota.

Ohitin lukuisia hylättyjä pihapiirejä, täytin kenttäpullon purosta, lojuin auringonpaisteessa. Eräällä laavulla tapasin kaksi nuorta erämiestä, joilla oli vaellussauvassa korpin sulka. Pojat söivät ruisleipää paljaaltaan ja tarjosivat nokipannukahvit. Heistä näki heti, että armeijasta oli kotiuduttu melko äskettäin. Vaihdettiin inttikuulumiset ja pojat lähtivät kalaan. Kuljin taas aamuyöhön asti, kunnes rojahdin Kiviniemen laavuun nukkumaan. Aamulla saunoin ja paistoin makkarat kiukaan luukusta. Kiipesin Ryläyksen kodalle ja tein tulet. Pari tuttua veikkoa oli pistäytynyt kodassa aivan hiljattain. Vieraskirjaan oli riimitelty: jos ääshi on kipee, niin parsitaan se illalla. Nukuin kodassa, joten telttaa ei tarvinnut käyttää koko reissulla. 

Ryläys.

Pieni vesiputous ilahdutti.

Seuraavana aamuna pysähdyin satumaisen kauniilla Ikolanaholla keittämään hernekeitot ja kahvit koivujen varjossa. Kapusin ihailemaan yhtä Suomen kansallismaisemista: jyrkkiä kallioita ja pitkiä, hyvin kapeita saaria. Nautin hotellilla kahvia ja suklaata. Kimppakyyti toi minut rautatieasemalle, jossa vastassa olivat vaimo ja pikkuinen tytär. 
 

Intiaanit hyökkää!

Se on taas huhtikuun 10. päivä. Tuo päivämäärä saa meikän aina hymyilemään erään organisaation toiminnalle. Päivälleen neljätoista vuotta sitten oli tuon organisaation järjestämän testin toinen päivä. Olimme juuri marssineet partioittain kilpaa noin puolimaratonin mittaisen taipaleen rinkka ja ase mukana.

Laskimme varusteet Hiienvaaran harjoitusalueen mäntyjen juurelle. Männyn tuoksuun sekoittui pian tupakan tuoksu. Laitoimme trangioilla runsaat kenttälounaat. Osalla oli omia eväitä. Keitimme teetä ja kahvia. Kevätaurinko paistoi ja oli melko lämmintä. Lunta ei juuri näkynyt.

Syödessä joku purnasi siitä, että kuumeista kaveria oli jouduttu odottamaan äskeisellä marssilla ja henkilökohtaiset pisteet jäivät sen vuoksi huonommiksi. Purnaus kantautui vääriin korviin, kapteenin korviin. Seuraava kohtaus oli kuin suoraan Taistelutovereista, joskaan kapteeni Kareinen ei ollut vihattu, vaan erikoisista tempauksistaan huolimatta, tai kenties osittain niistä johtuen, pidetty kouluttaja.

Olimme juuri ehtineet syödä. Kapteeni Kareinen tuli ja ilmoitti, että marssi uusitaan. "Tehdään se henkilökohtaisena kisana. Uusi reitti. Muuten samassa varustuksessa, mutta suksilla. Aikaa lähtöön viisi minuuttia." Joissakin varjoisissa paikoissa pystyimme hiihtämään. Kaikki tiet olivat sulia. Hölkkäsimme teitä pitkin rinkka ja rynkky mukana, sukset ja sauvat kädessä. Ja välillä eräsukset jalkaan. Ja sitten taas kantoon.

Illalla uni maistui sissitelttojen lämpimässä. Kesken unien, aamukahden maissa, kuului rynnäkkökiväärin sarja ja luutnantin huuto: "Paskamahat asemiin! Intiaanit hyökkää!" Asemiinhan se oli mentävä värjöttelemään, niissä vaatteissa, mitä sattui päällä olemaan. Ja sitten meidät komennettiin kouluttajien rakennukseen tekemään teoriakokeita. Yritin pysyä hereillä.

Nykyisin aamuyöstä hyökkää toisenlaiset intiaanit: "En saa enää unta! Näin pahaa unta! Pissittää!" Ja asemiinhan se on mentävä värjöttelemään (sohvalle), niissä vaatteissa, mitä sattuu päällä olemaan. Ja sitten minut komennetaan koululle pitämään teoriakokeita. Yritän pysyä hereillä.

P.s. Kapteenin nimi on muutettu.

Mie pakenen

Kestän sen, että selli on viileä ja homeinen. Kestän nälän. Mutta seinät! Ne on päällystetty lasten tekemillä postereilla yhdys sana virheineen.  Jos en pian keksi jotakin, murrun heti alkuunsa ja tunnustan aivan mitä tahansa.

Salakuljetan mieleni autonrattiin, louhokselle, punaiseen kivikkoon ja alas rinnettä kohti rantaa. Hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin. Rannan tuntumassa näkyy majavan työn jälkiä. Kömyän horsmikon poikki metsäautotielle, ja paarmat käyvät päälle. Laitan heinän suuhun ja paidan olalle. Lompsin metsäautoteitä ja polkuja pitkin autiotuvalle, jatkan harjua pitkin kohti pohjoista. Järvet kimaltelevat harjun molemmin puolin.

Saarilammen laavu ja Kabanossi odottavat.

Laavulla teen Juusto-Kabanosseihin viillot, joita en osaa olla tekemättä: päihin sellaiset kuin nauravissa nakeissa, vatsat auki 80-prosenttisesti ja kylkiin tiheät halsterit. Ideaalitilanteessa kypsyysaste on jotakin ylikypsän ja hiiltyneen väliltä. Keitän kahvit. Herään laavusta. Syön pussillisen lakuja kävellessä. Vaelluksen päätteeksi käyn louhoksessa uimassa. Kristallinkirkasta ja aina viileää vettä, kiitos pohjassa olevien lähteiden.

Tänne karkaan aina kun voin. Yksin, kavereiden tai perheen kanssa. Tämä on lähikokoontumispaikkani stressaavien tilanteiden varalle. Kävelen suon halki, poimin lakkoja. Nukun autiomökissä. Saunon. Loikoilen sammalikossa. Valokuvaan. Hakkaan halkoja kielletty ruudullinen flanellipaita päällä. Haistelen tervasta. Valvon nuotion ääressä. Kuulen majavan läimäyttävän vettä hännällään.

Muinaisen puhelimen hälytys soi. Palaan niin sanottuun reaalimaailmaan: viileään ja homeiseen selliin. Nyt voin päästää jälki-istunnon suorittajat kotiin.

Ah, nuo makkarat!

Isän paistama Camping punaisen mehun kera saunan eteisessä. Ensimmäinen Kabanossi, sillä herkuteltiin keskellä suota linja-autokämpän vieressä (maistui todella lihapitoiselta). Salaisella Louhilammella käryytetty Juusto-Kabanossi ja mukavan mausteinen Wilhelm. Leirinuotiolla käristetyt Hiillokset ja Atrillit. Konferenssin aukiolla ketsupin kanssa syöty mikälienee.

Kipinävuoron aikana kamiinassa jekkulangan varassa roikotettu HK:n Sininen. Metsästysseuran kodassa kärvennetty Atrian Punainen, josta en alkuun ymmärtänyt poistaa kuorta. Tonnikalatäytteinen Kabanossi sissiteltan edustalla. Isän tarjoamat Wilhelmit, jotka hän antoi omistaan, kun namibialainen veljeni ja minä olimme jo nauttineet kaikki lapinretkimakkaramme. Laavulla korvennettu Grillibalkan rapeine kuorineen (tytöt nukkuivat kaksostenrattaissa). Keinäsen Pekan mökin pihalla paistetut suolaiset Eetvartit ja Iivarit.

Juusto-Kabanossi Arpaisilla 2013.

Kabanossi, johon täytyi tehdä ortodoksiset viillot ja nimikirjaimet. Kalsarijuhlissa nautitut bratwurstit (taustalla soi NMB, ja tähtivieraaksi tuli yhtyeen basisti). Käriste, johon tutustuin Virroilla. Ukko Pekka ja Huiluntuhti, joita mutustettiin eläinpuistossa. Savupekonin makuinen Iivari, joka paistui Saariselältä palatessa. Moksun laavulla viillelty Wilhelm, jossa chiliä ja sulatejuustoa. Juusto&jalopeno-Kabanossi, jonka nautin aamupalaksi Saarilammin laavulla.

Muistan jokaisen syömäni makkaran. Mutta mikäs se sinun nimi olikaan? Pirkko? Sirkka? Sinikka?

P.s. Joitakin vuosia sitten luin Oluen ystävät -lehteä, jossa oli pakina Muistan jokaisen juomani oluen. Tuo pakina jäi pyörimään mieleeni enkä voinut muuta kuin tehdä siitä oman lihapitoisen versioni.

"...ja kun aamu on en tiedä missä herään..." (J.Leskinen)

On vielä melko pimeää. Yläpuolella näkyy jäisiä kuusenoksia, lunta ja taivasta. Kömmin ulos makuupussista, olen yöpynyt kuusen alla. Onko kyseessä sissikomppanian harjoitus? Tuskinpa, koska olen vasta kahdeksan. Paikka on erään leirikeskuksen piha, jossa testasimme isän kanssa makuupusseja. Hyvin niissä tarkeni.

Herään kylmään tuuleen peltikatolla. Olin putsaamassa kattoa, kun velipoika soitti. Asettauduin selälleni viistolle katolle. Puhelun jälkeen jäin katselemaan pilvien lipumista. Suljin silmät, ihan hetkeksi vain. Huhtikuun viileä tuuli herätti kauneusunilta. Oli sentään turvavaljaat päällä.

Kukko herättää minut ja provosoi kaikki lähikorttelien lukuisat lajitoverinsa kiekumaan. Maayong Puntag, Toledo City! Käännän kylkeä riisipatjalla. Jos saisi vielä vähän unta. Pian matka jatkuu vuorien yli, jyrkkien riisipeltojen halki, toiselle puolelle saarta.

Minut herätetään passintarkastukseen. Olen nukkunut pikkubussin penkillä vaatteita sisältävä muovipussi tyynynä. Intistä tuttu rajavatija tarkastaa passini. Kun seuraavan kerran katson peiliin, huomaan, että muovipussi on värjännyt ison osan naamastani vihreäksi. Nooh, itärajan yli on tullut varmasti kummallisempiakin ilmestyksiä.

Avaan silmät, jäinen katto kaareutuu ylläni. Lämpömittari näyttää plusasteita, mutta pelkäämääni kosteutta ei ole kertynyt lumiluolan seiniin. Siirrän rinkan pois luolan suulta ja kömyän ulos. Talvi luonnon ja ihmisen taloudessa, kaksi opintoviikkoa. Mukavaa tämä tällainen opiskelu.

Havahdun lintujen lauluun, hyttysiä on kaikkialla. Olen taas nukkunut makuupussissa kuusen alla. Telttakin on mukana, mutta en ole jaksanut pystyttää sitä käveltyäni koko päivän. Trangia esiin ja aamukahvin keittoon. Seuraavana aamuna herään laavusta ja sitä seuraavana kodasta.

Herään ensimmäistä kertaa pienen tytön isänä. Tuntuu kaikin puolin epätodelliselta. En pysty syömään mitään, vaikka yleensä nautin megalomaalisen aamupalan. Mielessä on vain pienet pikisilmät ja tumma tukka. Pyöräilen kukkakaupan kautta synnärille.

Herään vieraasta kyydistä. Sinä kesänä liftasin neljänä päivänä ja otin aina päiväunet jossakin autossa. Hyvää vaihtelua perheenisän ja opettajan elämään. Suuri idolini on Nuuskamuikkunen: seikkailija ja filosofi. Alkuperäinen Nuuskamuikkunen oli niin huoleton, ettei omistanut edes kenkiä. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen ei tulisi omistaa enempää kuin jaksaa kantaa mukanaan.

Jos sitä ensi kesänä nostaisi taas peukun pystyyn tien laidassa.

Rautakausi

"Treenaan niin paljon, että pystyn tyrmäämään Nuutisen Nipan. Vedän sitä oikein kunnolla turpaan ja sitten kysyn, kuka haluaa olla seuraava."

Näissä mietteissä ruuvasin lukot kiinni ja aloin tehdä hauiskääntöä. Isä oli hankkinut kaiken oleellisen: nyrkkeilysäkin ja -hanskat, punnerruspenkin, kyykkytelineen, levytangon ja käsipainot. Stereoissa soi Petra.  Kesällä sali oli miellyttävän viileä, talvella tanko oli huurussa. Isä kiinnitti kattoon säteilylämmittimen, "possulämmittimen". Ensimmäisen sarjan penkkipunnerrusta tein 22,5 kg raudoilla.

7-luokalla piirsin omat versioni Weiderin menetelmä -kirjasta.

Salilla vierähti hyvä siivu yläaste- ja lukioajasta. Toistoja, pakkotoistoja, lukuisia treenivihkoja, veljes- ja serkuspuntteja, kisoja ja uhoamista, treeniä edeltäviä jäätelöitä ja palauttavia kaakaoita (join lihaskasvun toivossa niin paljon kaakaota, että aloin kärsiä anemiasta). Kun pääsin ensimmäiselle iltavapaalle armeijasta, pyöräilin kotiin, tein juoksulenkin ja treenasin kotisalilla. Jossain vaiheessa sali sai nimenkin: KareliGym.

Parikymppisenä menin eräänä perjantaina tapani mukaan teetupabussille Joensuun torille. Bussiin kiipesi takavuosien koulukiusaaja Nuutinen, joka oli edelleen huomattavasti kookkaampi kuin minä (kaikesta vaivannäöstäni huolimatta). Jonkun aikaa juteltuamme Nuutinen pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa harmia. Paiskasimme kättä.

Kymmenen vuotta ehtivät puntit olla alkuperäisellä salillaan. Niiden toiseksi kodiksi muodostoi erään taloyhtiön kerhohuone. Siellä treenasi muun muassa jalkapalloilija, joka voitti eräällä kaudella sekä liigacupin että Suomen mestaruuden ja torjui kaudella 15 nollapeliä. Oli kova tekemään vatsaliikkeitä: loputtomasti 50 toiston sarjoja. Tuohon aikaan meillä oli erään veljen kanssa viikottainen penkkikisa: kumpi tekee pitemmän sarjan sadalla kilolla. Hävisin lopulta 10 - 9.

Kesällä 2004 raudat kärrättiin Fifteen-leirille, legendaariseen Pöllänlammen leirikeskukseen, jossa niillä yritettiin nostaa miljoona kiloa viikossa. Neljä päivää ja 300.000 kiloa myöhemmin väki oli niin jumissa, että huomasimme urakan mahdottomaksi. Leirillä kuvattiin pienoiselokuva Leirinjohtajan uni, jossa puntit esiintyvät.

Osa painoista myytiin serkkupojalle, joka halusi kasvattaa jerkkua. Minulle jäi muistoksi kaksi käsipainoa. Niitä nosteltiin erään veljen kanssa samalla kun pelattiin shakkia. Toinen mietti siirtoa, toinen teki sarjan vasarakääntöjä. Kahvi oli mustaa ja taustalla soi DC Talk.

Käsipainot muuttivat rekan kyydissä Etelä-Pohjanmaalle. Nostelin niitä autotallissa, kun tyttäret nukkuivat kaksostenrattaissa ja vaimo opetti lukiolla tietoteoriaa ja muuta käsittämätöntä. Nostelin niitä kasteisella nurmikolla ennen aamulenkkiä. Tartuin niihin keskellä yötä ja menin takapihalle tekemään HIIT-treeniä.

Uusi sukupolvi innostui painoista heti.

Rautakausi päättyi viime sunnuntaina: lahjoitin käsipainot kaverille. Säilytän autotallin hämärässä (melkein kuin reliikkeinä) kahta sinistä 1,25 kg levyä, jotka eivät mahtuneet tankoihin.

Tässä kertomuksessa esiintyvien henkilöiden nimiä on muutettu. Mainitsemani käsipainot eivät ole rautaa, vaan vinyylipintaista sementtiä.

Petraa voi kuunnella täältä, jos haluaa tavoittaa sen alkukantaisen tunnelman, joka KareliGymillä vallitsi:
http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=TZUdLCE6EIg

Chest

Chest (oikealta nimeltään Jaakko Sakari Karjalainen, s. 30.3.1980 Joensuu) on suomalainen hip hop-artisti, perheenisä ja erityisopettaja. Tunnetuksi hän on tullut kappaleillaan "Rintalasta irti", "Penkeissä", "Lihaskasvukipuja", "Pena sä oot" sekä "Syypää sun penkkimaksimiin".

 

Englanninkielisen, rintaa tarkoittavan, artistinimensä hän on ottanut, koska rintalihakset ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään. Nyt valmisteilla on englanninkielinen albumi "Train chest, young man!" Se tähtää avoimesti Amerikan valloitukseen ja palauttamiseen takaisin alkuperäisille asukkaille.

Esikuvakseen Chest mainitsee MC Ruudolfin, helsinkiläisen rap-artistin, tuottajan ja rapin kaksinkertaisen suomenmestarin, koska tämä on osannut verrata omia rintalihaksiaan osuvasti mannerlaattoihin sekä sanonut, etteivät hänen rintalihaksensa mahdu televisioon, ellei se ole wide screen: http://www.youtube.com/watch?v=T-F8y59b3Cg

Erilainen vuosi

Löysin äskettäin seitsemän kuvitettua päiväkirjaa, kaikki yhden vuoden ajalta. Se oli jotenkin erilainen vuosi kuin kaikki muut.

Vuoden alussa pojat laitettiin ensin aakkos- ja sitten pituusjärjestykseen. Harmaata päälle ja hiukset lyhyiksi. Vesihanojen piti sammua samaan aikaan, muuten kymmenen hanaa piti laittaa uudelleen päälle ja yrittää uudelleen. 

Sängyn päiväpeite täytyi opetella herkistämään, koska muuten ei osaisi herkistää miinaakaan. Piti opetella kaivautumaan maahan, ettei tule tapetuksi, jos "pilliin vihelletään". Piti opetella arvomerkkejä, että pääsi sotkuun. Piti opetella joitakin tärkeitä lyhenteitä, kuten IV, VMTL, OKKV, VKKV, VL, VP, KP, KSE, UM, VäBä ja EVVK.

Oli kaksi pukua: toisen kanssa ei saanut juosta eikä istua nurmikolla. Toisen puvun kanssa juostiin jatkuvasti. Fysioterapeutti opetti, mihin ihmistä kannattaa lyödä. 

Aamuisin pojat tungeksivat huoneiden ovien eteen uimahoususillaan. Kädessä oli pyyhe, saippuarasia ja hammasharja. Parijonon muodostamista harjoiteltiin toistoja säästämättä. Parijono muodostettiin myös pesutuvan ovella.

Opittiin, ettei aseella saa koskaan osoittaa toista ihmistä. Ja että "sota on ihmisen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen ihmisen asemaan". Näin opetti Sotilaan käsikirja.

Vuosikaudet oli opeteltu sanomaan kiitos ja anteeksi. Nyt kumpaakaan sanaa ei saanut käyttää: piti sanoa kiitän tai korjaan, riippuen tilanteesta.     

Jossain vaiheessa saimme uudet puvut, joissa oli vetoketjut! Vetoketjujen nipukat eivät saaneet sojottaa pystyssä, vaan nipukoiden tuli osoittaa nöyrästi kohti maata.

Kaikki tämä tapahtui ns. sivistysvaltiossa, yliopistokaupungin kupeessa vuosituhannen vaihteessa. 

Serkusvalo

Volvon mittaritauluun syttyi keltainen valo: Service. Soitin huoltoneuvojaserkulleni ja sain kutsun Harjukaupunkiin, oikein merkkiliikkeeseen. Muutaman päivän päästä pääsinkin sinne. Palvelu oli hyvää: ajelin päivän uudella Volvolla. Ihmettelin, kun uusi auto sammui joka risteyksessä. Vähitellen alkoi selvitä, että se kuului asiaan. Vähitellen selvisi myös, että osa kaduista oli yksisuuntaisia.

Oman Volvoni vika korjattiin: se oli joku lambada-juttu (siltä se kuulosti, en kehdannut kysyä sen tarkemmin). Kävimme serkun kanssa Ahjon grillillä (isot makkaraperunat, niistä minä ymmärrän jotakin).

Joitakin viikkoja myöhemmin sama keltainen valo syttyi jälleen. Suuntasin Harjun taa. Tällä kertaa sain päiväksi uuden V70:n. Kävin salilla ja pitsalla ja ajelin ympäriinsä Radio Rockia kuunnellen. Omassa autossani oli taas sitä jotakin lambadaa murheena. Jotenkin se liittyi pakokaasuihin ja sen semmosiin. Ahjon grillillä ristimme service-valon serkusvaloksi.

"Eiköhän me laiteta aina sillon tällön serkusvalo palamaan."

Eilen syttyi taas keltainen valo mittaritauluun. Kivikautinen ajotietokone herjasi jotakin pakokaasuista. En tiennytkään, että Klonkswagenissa voisi olla serkusvalo.

Juhlista jaloin?

Me juhlistimme jaloin. Nousimme isän ja veljen kanssa joulupöydästä. Otimme evääksi vettä ja rusinoita ja lähdimme perinteiselle joulupäivän marssille. Kävelimme ja juttelimme, juttelimme ja kävelimme. Puolimatkassa Osuuspankin lämpömittari näytti lukemaa -25. Muutamaa kilometriä ennen maalia äiti pyöräili vastaan, ei mikään kangastus, vaan ihan oikea äiti.

"Laita sauna päälle!"

Kävely kesti seitsemän tuntia ja kymmenen minuuttia. Maistui sauna, glögi ja suklaa. Heräsin yöllä nälkäisenä ja lääkitsin itseäni Juhlapöydän konvehdeilla. Seuraavana päivänä kävelin kankeasti, mutta veli pelasi neljä tuntia lentistä. Vuosia myöhemmin tarkastin matkan Enirosta: 51,6 km. 

Lainaus Haanpäältä

"Vieressä asteleva naapuri kertoili hiljaisella ja viluisella äänellä, että hän oli ollut mukana, kun tätä tietä rakennettiin. Eikä hän silloin tiennyt olevansa onnen poika. Oli rauha maassa, oli lepoa ja lämmintä. Työn kovuus ja palkan niukkuus olivat silloin pimentävinään kaiken, eikä ihminen osannut aavistaakaan, että saisi vielä kävellä tätä samaa tietä tällaisilla asioilla, läpytellä kylmissään ja puolinukuksissa ja odottaa, missä rähähtävät pyssyt kuin vihaiset koirat ja vievät sen ainoan..."

Näin siis Pentti Haanpää romaanissa Korpisotaa.

Tokkee

Hedelmät ovat tarjouksessa: euron per kilo. Täytyy ostaa vähän joka lajia. Mangot ovat kypsiä muutaman päivän kuluttua.

Puraisen mangoa, olen taas hoikka ja sinkku ja kotona Cebussa.
”Tokkee, tokkee”, kuuluu katonrajasta. Jättikokoinen sisilisko toistelee nimeään.
”Maayong gabii”, sanovat vieraat. Äiti tarjoilee mangoja vaniljajäätelön ja kanelitankojen kanssa. Nämä vieraat ovat parempaa väkeä, he saavat parempaa kahvia. Gabii tulee hetkessä, kuin vetäisi pimennysverhon alas.

Blondivero

"Se on sitten sillä tavalla, että jos joku seurustelee blondin kanssa, niin siitä maksettakoon kahdelle muulle veljelle kummallekin blondivero, jonka suuruus on 200 mk/seurustelusuhde."

Näin me sovimme syksyn 2001 alussa. Olimme kohtalaisen varmoja, ettemme joudu koskaan kyseistä veroa maksamaan. Joitakin päiviä sopimuksenteon jälkeen menin teatteriryhmän harjoituksiin. Piti treenata El Dorado-musikaalia varten. Näin pianon takana ryhmämme uuden pianistin, joka kävi heti hermoilleni (hyvällä tavalla). Pitkät vaaleat hiukset oli pianistilla. Olin pian velkaa molemmille veljille blondiveron. Toinen vaati kaksinkertaista veroa, koska seurustelusuhde ehti olla kesken syksyn telakallakin ja hän tulkitsi sopimusta siten, että seurustelusuhteita oli ollut kaksi.

Olen yliopiston kirjaston kalseassa lukusalissa jumittamassa virkamiesruotsinpenteleen kanssa. Saan tekstarin blondilta: "Lähetkö kaakaolle?" Mentiin Mäkkiin kaakaolle. Uuvutin blondin inttijutuilla (kaikkea se blondi kestikin ja kylläpä osasin olla tyhmä alusta pitäen). Kysyin, lähdetäänkö seuraavana aamuna lenkille kasilta vai ysiltä. Kaksi ja puoli tuntia käveltiin räntäsateessa ja sitten mentiin teelle.

ei epäilystäkään, vietiin kahta elämää
vietiin niin kuin elokuvissa
(Mikko Kuustonen)

Kuukaudet kuluivat. Osa vaatteistani meni roskiin, koska ne "olivat niin hirveitä". Minulle alkoi vähitellen selvitä, että en halua elää ilman tuota blondia. Kysyin blondin isältä, onko hänellä mitään sitä vastaan, jos kosin hänen tytärtään (soitin ensin vahingossa jännityspäissäni blondin veljelle). Pyöräilin sormuksenostoon lauleskellen:

at the end of my days 
I know I'm gonna say
I wouldn't live my life
any other way
(Petra) 

ei kauniimmin tää satu pieni päättyä nyt voi
kun kera syksyn lehtien hääkellot heille soi
(Tapio Rautavaara)

Nyt olen ollut kolmasosan elämästäni naimisissa tuon blondin kanssa. Huolet ovat puolittuneet, samoin yöunet. Onnellisuus on tuplaantunut ja menot nelinkertaistuneet. Elopainoa on tullut lisää neljännes ja risat (77 kg x 1,25 = 96,25 kg).

Haudatkaa sydämeni Iron Hilliin

Miten yksi niemi voikaan tulla näin rakkaaksi? Käytyäni kuusi kertaa Rautavaaran Metsäkartanolla päätin kirjata ylös muutamat kohokohdat.

Puujalkavitsien mestari sanoisi, että yritän vetää hirsiä entisessä tukkikämpässä. Illalla potkupallossa katkennut ukkovarpaan jänne vaivaa kipulääkkeistä huolimatta. Ulkona on vielä pimeää, kun oppilaat kysyvät, mistä saisivat vettä. Neuvon heitä hakemaan sitä ulkosaunalta. Pojat palaavat pesuvadin kanssa. He pesevät kätensä, huuhtelevat suun, vetävät vettä nenään ja puhaltavat sen ulos. Sitten on vuorossa kasvot ja kyynärvarret. Hiukset kostutetaan ja korvat pestään. Lopuksi pestään jalat. Kaikki taidetaan tehdä kolmeen kertaan. Alkaa monimutkainen sarja rukouksia kumarruksineen. Ainut, mitä ymmärrän, on usein toistuva "Allahu akbar". Se oli ensimmäinen yöni Metsäkartanolla Rautavaaralla.

 

Pari vuotta myöhemmin palaan Metsäkartanolle niin ikään oppilaiden kanssa. Uusi ajanjakso alkaa: Nuotta-valmennukset. Alussa on suo, luokka ja Jussi. Jussi johdattaa luokan suon laidalle ja ottaa meistä ryhmäkuvan ennen suofutista. Astumme suohon. Se on kylmä ja upottava kuin mämmissä tarpoisi. Pelaamme ottelun lapset vs. aikuiset. Jalat huutavat jo alkuminuuteilla hoosiannaa (suom. oi auta, pelasta). Itse keksimiimme sääntöihin kuuluvat suofutiksen sääntöjen lisäksi lukkopainiotteet - ja niitä myös käytämme. Pelin jälkeen Jussi ottaa meistä taas ryhmäkuvan. Linkutamme hiekkarannalle kohmeisin jaloin. Suoritamme viralliset Baywatch-tähystykset ja -juoksut rannalla, riisuudumme uikkarisillemme, huuhdomme enimmät turvehoidot iholta ja menemme rantasaunalle.

Erämaajärven rannalla tuulee. Tuli pitäisi saada syttymään ilman tikkuja tai sytkäriä. Oppilaat vuolevat sytykkeitä ja keräävät kuusen alaoksia. Keräännymme tiiviiksi tuulensuojaksi. Osku ottaa vanhan puukon ja iskee sen terää piikiveä vasten: kerran, kahdesti, kymmeniä kertoja. Lopulta saadaan aikaan kipinä, joka sytyttää sytykkeet. Samaan aikaan osa oppilaista keittää lihakeittoa ja nokipannukahvia lähellä olevassa turvekammissa. Jälkiruuaksi paistetaan suklaabanaaneja. Jussi järjestää kestosuosikiksi muodostuneen tietovisan: latinankielisestä nimestä yritetään päätellä eläimen suomenkielinen nimi.

Viisi Nuottaa on vedetty Ähtärin porukalla. Oppilasmateriaali on vaihtunut täysin, tunnelma ei tippaakaan: yhdessäoloa, luonnossa oloa, rutkasti liikuntaa ja kaikenlaisia kilpailuja. Ajamme kilpaa polkuautoilla, soralla selvin päin ja tukkihumalan jälkeen. Ajamme asfaltilla Monaco-circuitin, jossa saamme kaksi autoa nurin ja koemme autourheiluun kuuluvia suuria tunteita riemusta kiukkuun. Kiipeilemme sisällä ja ulkona, ylä- ja alaköysiradoilla, ja kokeilemme korikiipeilyä sekä alla olevan kuvan ns. Jaakobin tikkaita. 

Eräänä päivänä pyöräilemme jalat hapoille itäsuomalaisissa vaaramaisemissa, jatkamme kävellen ja juosten luonnonsuojelualueelle, kahlaamme boksereissa ja kiipeämme lopulta jäiseen Pumpulikirkkoon kokemaan ihmisen pienuutta. Pumpulikirkko on suuri, haljennut hiidenkirnu, joka muistuttaa (varsinkin sisältä katsottuna) kirkkosalia saarnatuoleineen. Pumpuli-nimi on tullut sammalesta, joka on peittänyt kirnun pohjan.

Metsäkartanon ohjelmatarjonta on valtava. Ammumme vastakaarijousella. Melomme järvellä ja joella. Seisomme kilpaa järvessä syyskuussa. Painimme järvessä, salissa ja nurmikolla. Taomme koruja ja puukonteriä. Jussi suunnittelee meille toinen toistaan fyysisempiä stunt-ratoja: kannamme autonrenkaita, juoksemme Pojaksi ristitty puupölkky sylissä mäen päälle (osa oppilaista haluaa parantaa suoritustaan) ja juoksemme armeijatyyppisellä esteradalla. Suosikiksi nousee aina suofutis ja siihen kuuluva virallinen Baywatch-juoksu. 

Illan tummetessa saunotaan ja nautitaan iltapalat omalla porukalla. Puoliltaöin kerron usein oppilaille iltasatuja: lähinnä kommelluksia armeijasta tai kokemuksia Filippiineiltä. Täytyy vain varoa, ettei pääse pierua, joka herättää oppilaan (kuten keväällä kävi). Tai ehkä sekään ei haittaa. On jo ryhmäydytty melko hyvin, kyllähän omassa ryhmässä voi piereskellä.

Kuten eräs Metsäkartanon työntekijä totesi, kun unohduimme pihalle juttelemaan: Metsäkartano antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi toisia, itseä ja Luojaa. 

"...kukaan kuitenkaan ei ymmärrä / mitä koettu on yhdessä..."

(Leevi and the Leavings)

P.s. Henkilöiden nimiä on muutettu.

Piti mennä ostamaan vaatteita, isossa kaupungissa kun ollaan.

Löydän itseni ajelemasta pitkin lapsuuteni katuja. Taas. Tuossa oli ennen Siwa, josta kävin 5-vuotiaana ostamassa maitoa. Tarinan mukaan kyseisen Siwan vanha myyjätär ei avannut kassalipasta varkaalle, vaan sanoi: "Ammu vaan". Ei ampunut roisto, vaan luikki tiehensä. Nyt kaupan tilalla on kampaamo. Tuossa oli Pikku Pete, jonne kaverini isä usein livahti. Nyt tilalla on Pizza-Pojat, joka mainostaa Suomen suurinta pizzaa. Etuvasemmalla asui tsekkiläinen SM-sarjakiekkoilija, jonka ovikelloa kävimme rimpauttelemassa (ennen kuin juoksimme pakoon). Tuossa oli supernopeat liikennevalot, joilla saimme serkun kanssa isot rekat pysähtymään huvin vuoksi. Oikealla on kirkko, jossa vaimoni ja minut vihittiin. Kurvaan halki pihan, jossa hän heitti morsiuskimpun. Tuossa asui ensimmäinen opettajani, hyvä vanhan koulukunnan opettaja, joka nosti minut leuasta kaappia vasten. Muistelen häntä ainoastaan hyvällä.

Ohitan lukion, jota pitkätukkaisena koripalloilijana kävin. Oikealla on harmaa, kolmesilmäistä elefanttia muistuttava vesitorni, jonka pylväiden juurella tuli leikittyä. Lapsena pelkäsin sen sortumista talomme päälle. Annan auton rullata alas vanhaa kotikatuani. Oikealla on synnyinkotini, vasemmalla isän rakentama kookas uudempi kotimme. Postilaatikkojen nimikylteistä päätellen naapuruston vanhat isännät elävät vieläkin. Volkkari liukuu vapaalla alas Helylänkatua, kuten liukui ukkini Fiat. Kadun päässä minut kohtaa järkytys: koulu, jossa lusin ala-asteen ja jossa olen usein ollut sijaisena, on purettu, maan tasalle!

Miksei minulle ole kerrottu? Miksen saanut hyvästellä koulua, jonka katolle olen kiivennyt ja jota ympäri opettaja on laittanut minut rangaistukseksi juoksemaan (ja kysynyt samalla muilta liikuntaryhmän pojilta vinkkiä, että mitä me tehdään tuon Jaakon kanssa, kun se ei osaa käyttäytyä)? Koulua, jossa olen ollut äsken mainitun entisen opettajani sijaisena?

Menen torikahvioon nauttimaan kupin teetä. Harmittaa, kun en osaa keksiä tälle kokemukselle tarpeeksi pateettista nimeä. Kjell Westö on jo keksinyt kirjan nimen Missä kuljimme kerran kuvaamaan Helsinkiä. Siellä kuljimme kerran on puolestaan pyhitetty Petsamon muistolle. Voi voi, Things Fall Apart on myös käytössä! Ehkä joudun käyttämään hieman outoa ja mielestäni vanhahtavaa sanaa katoavaisuus. Kaikki katoaa. Kuin Lapin kesä tai Lapin kulta. Kaikki.

Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
(Abba)

Morsiamen askeleet kirkon keskikäytävällä. Kirkkaanvihreät koivunlehdet. Pienen lapsen viaton hymy. Kaikki nämä raastavat sielua - ne ovat tässä kauniina vain hetken ja sitten katoavat iäksi. Ehkä juuri se tekee niistä niin kauniita. Tietyssä mielessä en ihmettele yhtään, jos taiteilijat juovat itsensä hengiltä. Jos näkee tai kuulee suunnattoman kauneuden ja samalla ymmärtää sen katoavaisuuden, voi tämä kaikki aiheuttaa hemingwaymaista pakoa pullon ja jopa haulikon avulla. Jos ei ole toivoa paremmasta.

Kuinka Meidän Jaakosta tuli Naapurin Jaakko

1986

"Mitäs Naapurin Jaakko?" kysyy naapurin täti, kun kiipeilen naapurin pihlajassa. Räjähdän kuin nelosreaktori itäisillä mailla samoihin aikoihin: "En mie oo mikkään Naapurin Jaakko, mie oon Meijjän Jaakko!" Mielestäni naapurin tädin poika on Naapurin Jaakko.

1989

"Tämä ei ole vain minun koti, tämä ole sinunkin koti", toteaa iso mies ja viittoilee tulemaan sisään opiskelija-asuntoon. Keittiöstä leijailee voimakas mausteiden tuoksu. Tulen tapaamaan miehen poikia, joiden kanssa kanssa olen potkinut palloa vesitornin puistossa. Eritrealaisten koti tulee minulle hyvin tutuksi, olen siellä usein yötäkin. Katsomme telkkarista Ruusun aikaa ja VHS:ltä Bondeja. Lainaamme vastaanottokeskuksesta Nintendon ja pelaamme Super Mario Brosia. Saunomme taloyhtiön saunassa ja kiipeilemme katolla. Leikimme hissillä: sen voi pysäyttää kerrosten välille ja oven saa silti auki ja sieltä voi yrittää hypätä tai kavuta pois. Hiihdämme perheen vanhimman pojan kanssa koko illan Repokallion lenkkiä. Paluumatkalla ostamme kioskista irtokarkkeja.

1998
Mohammed Ali Hossein asuu meillä kaksi viikkoa. Hän ei syö sianlihaa eikä juo alkoholia, koska molemmat ovat hänen sanojensa mukaan suuri synti. Kun astun hänen kanssaan ulos Joensuun Mäkkäristä, muuan skinhead yrittää lyödä minua niskaan chicken punchilla, mutta osuu onneksi vain poninhäntääni. Paikalle sattunut poliisi korjaa nahkapään talteen. Myöhemmin samana keväänä vierailen Mohammedin luona Lontoossa kahden viikon ajan. Koko perhe viettää Ramadania, joten emme ruokaile kertaakaan yhdessä. Eräänä päivänä Mohammedin hunnutettu sisko tulee huoneiston käytävälle, mutta livahtaa kiireellä takaisin huoneeseen minut nähdessään. Se oli ainut kerta kun näin hänet koko kahden viikon visiitin aikana.

2005
Olen bestmanina häissä, mutta sitä ennen hartioitani painavat polttarien järjestämiset. Juhlakalu, namibialainen veljeni Ben, suunnistaa järvenjäällä. Hän tekee saareen tulet ja paistaa seurueelle Kabanossit. Jäältä alkaa kuulua outoa säksätystä. Kuulostaa Volkkarilta - ja Kuplan moottorihan siinä hydrokopterissa onkin. Ajellaan lenkkiä Pyhäselällä. Painitaan jäällä ja mennään ajamaan kartingia.

2006
Opetan koko vuoden oppilaita, jotka ovat kaikki Somaliasta. Seuraavana vuonna valvontaluokkani oppilaat tulevat Somalian lisäksi maista nimeltä Afganistan, Venäjä, Angola ja Kongo. "Kyllä siun paikka on mamuopetuksessa - sie oot itekin mamu!" toteaa muuan pitkän linjan mamuopettaja. Ehkä Meijän Jaakosta on sittenkin tullut Naapurin Jaakko. Kun vaan en olisi teppotulppumainen naapuri. Eräänä päivänä kaksi skiniä huutelee minulle pitkän tukkani takia - suvaitsevaisuuteni rajat tulevat hyvin nopeasti vastaan. Tekisi mieli mennä tappelemaan tai vähintäänkin huutaa: "Ootteko te mielestänne isänmaallisia? Tä? Huutelette miehelle, joka on käynyt inttiä vuoden, saanut sieltä hyvät paperit ja kerrannut vapaaehtoisesti. Opetan työkseni suomen kieltä. Mitä te ootte antaneet isänmaalle?!" Sentään joku hento järjen ääni saa minut vain jatkamaan pyöräilyä, hammasta purren. On se pentele, kun joutuu kotikaupungissaan kuuntelemaan huutelua! Mutta pientähän tämä on siihen verrattuna, mitä esimerkiksi Mogadishun pojat joutuvat Joensuussa kuulemaan.

it takes a man to suffer ignorance and smile
be yourself no matter what they say

2012
Huomaan Ähtärin S-putiikin ilmoitustaululla raapustuksen, jonka otsikko on "Englantilainen Ähtärissä". Ilmoituksessa kerrotaan, kuinka tämä englantilainen voi antaa englannin oppitunteja ja hoitaa lapsia. Kenties tämä engelsmanni lauleskelee, että "I'm an alien/I'm an legal alien/I'm an Englishman in Aehtaerii".

P.s. Kun tämän tekstin kirjoittaminen oli kesken, minulle soitti muuan entinen oppilas. Hänen nimensä tarkoittaa  suomeksi Naapuria.

P.p.s. Tarina on tosi. Nimiä on muutettu - paitsi Jaakon ja Kabanossin. Ja entisen oppilaan nimi todellakin tarkoittaa naapuria. Englanninkieliset tekstit on lainattu Stingiltä.

"When I consider your heavens, the work of your fingers, the moon and the stars, what you have set in place, what is man that you are mindful of him, the son of man that you care for him?"

Astronautti Edvin "Buzz" Aldrin siteerasi näitä raamatunjakeita vuonna 1969 paluulennolla Kuusta. 44 vuotta myöhemmin samaistun hänen ihmettelyynsä lausumalla samoja psalminjakeita. Hämmästelyni aiheuttaa pienen kerrostalon korkuinen hiidenkirnu, jonka pohjalle olemme kiivenneet jäätä pitkin (kahlattuamme ensin boksereissa). Oppaamme tulee takanani, kuulee ihmettelyni ja yhtyy siihen toistamalla psalminkirjoittajan huudahdusta siitä, mikä on ihmislapsi. Katselemme veden muovaamaa onkaloa, joka muistuttaa kirkkosalia saarnatuoleineen. Sulamisvesi on kovertanut kalliota vuosisatoja, vuosituhansia. Se on virrannut tässä jo kauan ennen kuin Psalmeja alettiin kirjoittaa. Tunnen tottavie oman pienuuteni. 

Minut herättää hengellisestä kokemuksesta kirkkosaliin kiivenneen retkeilijän kysymys: "Saaks tänne kusta? Kauhee kusihätä!" Vaikka olenkin, noin yleensä ottaen, melkoinen mielensäpahoittaja, nyt en voi kuin nauraa. Ihmiset kokevat asioita kovin eri tavoin. Olin ollut pitkästä aikaa näin hartaissa tunnelmissa, ja toisella taas oli ollut paisuntasäiliö räjähtämäisillään, eikä hän ollut kokenut olevansa missään pyhässä paikassa. Kyseinen retkeilijä oli erittäin pahoillaan, kun kerroin huvittuneena, että olin juuri ennen hänen saapumistaan siteerannut pyhiä kirjoituksia ja ollut liikuttuneessa tilassa. Sanoin, ettei ollut minkäänlaista aihetta pahoillaan olemiseen. Asiaa auttaakseni kerroin, että itse olin edellisenä yönä herättänyt erään toisen retkeläisen voimakkaalla ns. perä-äänellä. Olin maannut lattialla, venytellyt lihaksista suurimpia ja kertonut iltasaduksi  inttijuttua, joka huipentui korkealla äänellä änkytettyyn sanaan "Hu-hu-hu-huovinen!" Kun änkytin huippukohtaa, innostuin niin, että naurua purskahti entiseen tukkikämppään äänekkäästi ja molemmista päistä. Tulin siis tehneeksi kerralla kaksi asiaa, joita en ollut ennen tehnyt: pieraisin vahingossa oppilaiden kuullen ja herätin oppilaan tahattomalla pierulla. Ihmisiähän tässä vain ollaan, ei sen kummempia. Ja kuitenkin ihmeellisiä.

Muistatko sen heinäkuun?

"...muistatko sen heinäkuun/laulu täytti joka sielun ja suun/itä kosketti länttä, taivas tavoitti maan..." (P.Simojoki)

"...kyllä muistan, Iki-Pekka/lipui länteen muuttorekka/lämmin kesä, lapset uivat/murheet kaikki hukkuivat..." (J.S.Karjalainen)

Se oli onnellinen ja kaikin puolin lämmin heinäkuu. Rukoushuoneen päätyhuoneisto oli luksusta kerrostalon yläkerrassa asumisen jälkeen. Oli oma piha, sai leikata nurmikkoa. Ei enää portaikossa takkuamista (sai takuta selkeästi joko sisällä tai ulkona). Lapset oppivat tykkäämään lännestä, kun sai kiipeillä ison kiven päällä tai poimia mustikoita ja metsämansikoita. Oli oma iso puusauna. Laatuluokan A1 vieraita kävi vähän väliä kylässä ja he viipyivät yleensä yön tai pari. Yhtä juhlaa. Lähes kaikkien vieraiden kanssa käytiin eläinpuistossa. Vastaanotto seurakunnassa oli lämmin ja alkuasukkaat muutenkin ystävällisiä. Yllätyin pienen paikkakunnan meiningistä: kaikki 30+ ihmiset tervehtivät kadulla.

Eräänä päivänä laitettiin teltta pihalle: 70-lukuinen Halti Tramp, joka oli käynyt monet kerrat Lapissa ja juhannuskonferenssissa. Lapset olivat innossaan, kaksivuotias nosteli jalkojaan teltan kattoon. Kun olisi pitänyt rauhoittua nukkumaan, pienempi neiti alkoi vaatia, että hänen piti saada tyyny makarin sisään ja samalla makarin vetoketju olisi pitänyt vetää tappiin asti. Oli mahdotonta toteuttaa molempia toiveita kerralla. Kun oli kiukuteltu tarpeeksi, kerättiin kamat ja mentiin koko heimo sisälle nukkumaan. Sinä kesänä ei enää telttailtu.

Maskuliiniset harrastusmahdollisuudet lännen mailla olivat rajalliset: kamppailulajeista oli tarjolla liian teknisen judon lisäksi vain paikallinen perinnelaji Kur Moo Tus. Sitä olisi voinut harjoittaa keskiviikkoisin ja viikonloppuisin, mutta kovin myöhäiseen aikaan ja lähinnä grillin kulmilla. Koripallon pelaamisesta ei ollut tietoakaan (tämä kertoo jotakin alkuasukkaiden sivistystasosta, koska nykymuotoinen koripallo kehitettiin 1800-luvun lopulla). Niinpä hoidin kuntoani juoksemalla kuin Forrest Gump – en yhtä lujaa, mutta yhtä aivottomasti. Eräänä päivänä jolkuttelin Lehtimäen suuntaan reilun kympin ja löysin Honkiniemen leirikeskuksen, jossa olin ollut viikon töissä kolme vuotta aiemmin. Toisella kertaa otin haltuun legendaarisen Ouluveden lenkin – tutustuin samalla paikallisiin asukkaisiin lainaamalla heidän vessaansa. "S'oot hullu", vessanlainaajat sanoivat, kun kerroin maratoonisuunnitelmistani. Sama kulttuuriantropologinen metodi oli käytössä myös sillä pitkällä lenkillä, jonka tein Virtain suuntaan: tutustumispaikkana oli nokkosten ympäröimä Peränteen kesäkirppiksen puusee.

Järjestin tyhjät muuttolaatikot autotalliin, koska aikeena oli viipyä lännen mailla vain vuosi. Heinäkuun lopulla vaimo alkoi suunnitella tulevan vuoden opetusta ja aloin latautua kotirintamamiehen arkeen (josta myöhemmin lisää).

Elokuussa alkoi vaimon työvuosi lukiolla: hän teki pitkiä päiviä Kampinmäellä. Elokuun lopulla idänkaipuuni kasvoi ylitse kaikkien rajojen: hyppäsin mukuloitten kanssa junaan, ja suuntasimme muutamaksi päiväksi Idän Helmeen, Joensuuhun. Junassaselviytymispakkaus piti sisällään tarroja ja kuivattuja hedelmiä. Mummin ja vaarin hemmoteltavana ei ollut hullumpaa ja elokuun loppu oli helteinen. Tein pitkiä kävelylenkkejä, tytöt nukkuivat kaksostenrattaissa. Paluumatka suoritettiin Silakalla (Toyota Avensis, joka ei ollut mennyt kaupaksi idässä). Ajoimme yöllä anoppilaan. 

"...tuuli tuo niin erilaisen tuoksun tullessaan/huuhtelee pois sen mihin tottui idän kodissaan..." (Neljä ruusua)

Syksyn 2009 hajuista muistan vain asunnossamme ja sen lähiympäristössä leijuneen voimakkaan turpeen tuoksun. Se ei onnistunut huuhtelemaan pois idän kodin muistoja. Kaipasin koko syksyn itään. Itä muuttui mielessäni yhä tarunhohtoisemmaksi: Joensuu oli kuin Rivendell. Itä ei ollut vieläkään lähtenyt minusta. 

1860-luvun alku. Luutnantti John Dunbar (Kevin Costner) saa siirron länteen ja alkaa siivota tukikohtaa. Myöhemmin hän pääsee sioux-heimon jäseneksi ja saa uuden nimen: Tanssii susien kanssa.

Heinäkuun 2009 alku. Alikersantti Jaakko Karjalainen (Jaakko Karjalainen) saa siirron länteen ja alkaa siivota tukikohtaa. Nähtäväksi jää, pääseekö hän paikallisen heimon jäseneksi ja mitä nimiä oppilaat hänelle keksivät.

Karjalainen herää lännessä, Etserissä, muuttolaatikoiden piirittämänä. Hänelle ja sukulaismiehelle koittaa ulkovuoro: he kantavat laatikoita varastoon, jossa olisi voinut kuvata Rocky IV:n treenikohtauksen, jossa treenataan vatsoja jalat parvella ja pää alaspäin. Seuraavaksi sankarimme kantavat ne samat laatikot viereiseen, oikeaan varastoon. Sukulaismies ostaa alkuasukkailta ruoka-annokset: paistettua perunaa ja lihaa. Liha on leikattu litteiksi suikaleiksi ja sen päällä on tulista kastiketta. Miehet lähtevät hakemaan Pikku-Karjalaisia reilun tunnin vankkurimatkan päästä.

Jälkikasvu tuhisee koko kotimatkan vankkurin takaosassa. (Vuosia myöhemmin tuo sama matka taittuu nopeammin, koska vankkuri vaihtuu Vwankkuriin.) He ohittavat UNESCO:n maailmanperintökohteen sekä yhden huoltamon (Kyläseppä) ja joitakuita ihmisasumuksia (wigwam). He tutustuvat uuteen kotiin, pihaan ja lähellä olevaan entiseen päiväkotiin. Lasten mielestä lännessä on tylsää.

Seuraavana aamuna Karjalainen lähtee lasten kanssa etsimään keskustaa, joka löytyy parin kilometrin laskeutumisen jälkeen. He juhlistavat keskustan löytymistä ostamalla alkuasukkailta jäädytettyä kermaa, jota on maustettu sokerilla. Myöhemmin selviää, että paikalliset eivät mene keskustaan, vaan alakylälle tai kylille. Karjalainen oppii vähitellen uusia tärkeitä sanoja kuten velteeni, kölvi, mihinä, imöö ja tollikko. Hänelle selviää, että Etserin vaakunassa olevat kolme nuolta kuvaavat kolmea heimoa, jotka asuttivat seudun. Seudun nimi, Etseri, viittaa sanaan kukkaketo, eikä suotta.

Elettiin rakkauden kesää 2009. Nuoruuteni oli loppumaisillaan, sillä 30. ikävuosi oli jo pitkällä. Ajattelin, että  ehtisin paremman elämän toivossa toteuttaa tuon legendaarisen ohjeen: "Go West, young man!" Vaimolle siellä olisi töitä vuodeksi, itse jäisin jälkikasvun kanssa kotiin. Tyttäret oli jo edellisenä päivänä evakuoitu lännemmäksi, anoppilaan. Vaimo oli mennyt tiluksille tekemään valmisteluja. Olin liftannut anoppilasta viimeisen kerran Syvään Itään ja sen kauniiseen Beach Villageen.

Opiskelijakommuunin eteen ajoi muuttorekka, ja kantomiehiä oli kiitettävästi. Piano ja sitä pienemmät esineet kannettiin rekkaan. Kiskottiin kahvia, keksejä ja kolajuomia. Sain läksijäislahjaksi palasen paikallishistoriaa: teoksen Paloaukean varuskunta. Matkasin rekan hytissä länteen, yli kulttuuristen rajojen. Poikki Pohjois-Karjalan. Kiskoin Cokista. Halki Savon. Litkin lightiä. Sikarintuoksua. Killitin Cokista. Sitten soi korvissa Keski-Suomen kotiseutulaulu, kun sekin mokoma piti OKL:ssa ulkoa opetella. Keski-Suomi vaihtui kylttien mukaan Etelä-Pohjanmaaksi, mutta maasto pysyi kauniin keskisuomalaisena: mäkiä, järviä, metsää.

"Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matkanteko." Se, joka näin sanoo, ei ole matkustanut viittä tuntia putkeen rekan hytissä kiskoen kaikkia mahdollisia Cola-Cola Companyn tuotteita. Uudisraivaajan vaimo tuli pihalla vastaan, taisin singahtaa jonnekin hädissäni. Kaikki tavarat saatiin kannettua sisälle, kaikki paitsi piano. Sitä varten täytyi soittaa avuksi insinööri Seinäjoelta. Piano sisälle, puusauna lämpiämään. Vaimo laittoi karjalanpiirakat uuniin, ettei itäinen ulottuvuus pääsisi unohtumaan. Uunin luukkua avatessaan tuo amatsooni tuli irrottaneeksi myös luukkuun kuuluvan kahvan. 

Ilta huipentui, kun pianisti alkoi muuttolaatikkosolasta soittaa Leevi and the Leavingsia: Pohjois-Karjala.