Elettiin rakkauden kesää 2009. Nuoruuteni oli loppumaisillaan, sillä 30. ikävuosi oli jo pitkällä. Ajattelin, että  ehtisin paremman elämän toivossa toteuttaa tuon legendaarisen ohjeen: "Go West, young man!" Vaimolle siellä olisi töitä vuodeksi, itse jäisin jälkikasvun kanssa kotiin. Tyttäret oli jo edellisenä päivänä evakuoitu lännemmäksi, anoppilaan. Vaimo oli mennyt tiluksille tekemään valmisteluja. Olin liftannut anoppilasta viimeisen kerran Syvään Itään ja sen kauniiseen Beach Villageen.

Opiskelijakommuunin eteen ajoi muuttorekka, ja kantomiehiä oli kiitettävästi. Piano ja sitä pienemmät esineet kannettiin rekkaan. Kiskottiin kahvia, keksejä ja kolajuomia. Sain läksijäislahjaksi palasen paikallishistoriaa: teoksen Paloaukean varuskunta. Matkasin rekan hytissä länteen, yli kulttuuristen rajojen. Poikki Pohjois-Karjalan. Kiskoin Cokista. Halki Savon. Litkin lightiä. Sikarintuoksua. Killitin Cokista. Sitten soi korvissa Keski-Suomen kotiseutulaulu, kun sekin mokoma piti OKL:ssa ulkoa opetella. Keski-Suomi vaihtui kylttien mukaan Etelä-Pohjanmaaksi, mutta maasto pysyi kauniin keskisuomalaisena: mäkiä, järviä, metsää.

"Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matkanteko." Se, joka näin sanoo, ei ole matkustanut viittä tuntia putkeen rekan hytissä kiskoen kaikkia mahdollisia Cola-Cola Companyn tuotteita. Uudisraivaajan vaimo tuli pihalla vastaan, taisin singahtaa jonnekin hädissäni. Kaikki tavarat saatiin kannettua sisälle, kaikki paitsi piano. Sitä varten täytyi soittaa avuksi insinööri Seinäjoelta. Piano sisälle, puusauna lämpiämään. Vaimo laittoi karjalanpiirakat uuniin, ettei itäinen ulottuvuus pääsisi unohtumaan. Uunin luukkua avatessaan tuo amatsooni tuli irrottaneeksi myös luukkuun kuuluvan kahvan. 

Ilta huipentui, kun pianisti alkoi muuttolaatikkosolasta soittaa Leevi and the Leavingsia: Pohjois-Karjala.