Kuinka Meidän Jaakosta tuli Naapurin Jaakko

1986

"Mitäs Naapurin Jaakko?" kysyy naapurin täti, kun kiipeilen naapurin pihlajassa. Räjähdän kuin nelosreaktori itäisillä mailla samoihin aikoihin: "En mie oo mikkään Naapurin Jaakko, mie oon Meijjän Jaakko!" Mielestäni naapurin tädin poika on Naapurin Jaakko.

1989

"Tämä ei ole vain minun koti, tämä ole sinunkin koti", toteaa iso mies ja viittoilee tulemaan sisään opiskelija-asuntoon. Keittiöstä leijailee voimakas mausteiden tuoksu. Tulen tapaamaan miehen poikia, joiden kanssa kanssa olen potkinut palloa vesitornin puistossa. Eritrealaisten koti tulee minulle hyvin tutuksi, olen siellä usein yötäkin. Katsomme telkkarista Ruusun aikaa ja VHS:ltä Bondeja. Lainaamme vastaanottokeskuksesta Nintendon ja pelaamme Super Mario Brosia. Saunomme taloyhtiön saunassa ja kiipeilemme katolla. Leikimme hissillä: sen voi pysäyttää kerrosten välille ja oven saa silti auki ja sieltä voi yrittää hypätä tai kavuta pois. Hiihdämme perheen vanhimman pojan kanssa koko illan Repokallion lenkkiä. Paluumatkalla ostamme kioskista irtokarkkeja.

1998
Mohammed Ali Hossein asuu meillä kaksi viikkoa. Hän ei syö sianlihaa eikä juo alkoholia, koska molemmat ovat hänen sanojensa mukaan suuri synti. Kun astun hänen kanssaan ulos Joensuun Mäkkäristä, muuan skinhead yrittää lyödä minua niskaan chicken punchilla, mutta osuu onneksi vain poninhäntääni. Paikalle sattunut poliisi korjaa nahkapään talteen. Myöhemmin samana keväänä vierailen Mohammedin luona Lontoossa kahden viikon ajan. Koko perhe viettää Ramadania, joten emme ruokaile kertaakaan yhdessä. Eräänä päivänä Mohammedin hunnutettu sisko tulee huoneiston käytävälle, mutta livahtaa kiireellä takaisin huoneeseen minut nähdessään. Se oli ainut kerta kun näin hänet koko kahden viikon visiitin aikana.

2005
Olen bestmanina häissä, mutta sitä ennen hartioitani painavat polttarien järjestämiset. Juhlakalu, namibialainen veljeni Ben, suunnistaa järvenjäällä. Hän tekee saareen tulet ja paistaa seurueelle Kabanossit. Jäältä alkaa kuulua outoa säksätystä. Kuulostaa Volkkarilta - ja Kuplan moottorihan siinä hydrokopterissa onkin. Ajellaan lenkkiä Pyhäselällä. Painitaan jäällä ja mennään ajamaan kartingia.

2006
Opetan koko vuoden oppilaita, jotka ovat kaikki Somaliasta. Seuraavana vuonna valvontaluokkani oppilaat tulevat Somalian lisäksi maista nimeltä Afganistan, Venäjä, Angola ja Kongo. "Kyllä siun paikka on mamuopetuksessa - sie oot itekin mamu!" toteaa muuan pitkän linjan mamuopettaja. Ehkä Meijän Jaakosta on sittenkin tullut Naapurin Jaakko. Kun vaan en olisi teppotulppumainen naapuri. Eräänä päivänä kaksi skiniä huutelee minulle pitkän tukkani takia - suvaitsevaisuuteni rajat tulevat hyvin nopeasti vastaan. Tekisi mieli mennä tappelemaan tai vähintäänkin huutaa: "Ootteko te mielestänne isänmaallisia? Tä? Huutelette miehelle, joka on käynyt inttiä vuoden, saanut sieltä hyvät paperit ja kerrannut vapaaehtoisesti. Opetan työkseni suomen kieltä. Mitä te ootte antaneet isänmaalle?!" Sentään joku hento järjen ääni saa minut vain jatkamaan pyöräilyä, hammasta purren. On se pentele, kun joutuu kotikaupungissaan kuuntelemaan huutelua! Mutta pientähän tämä on siihen verrattuna, mitä esimerkiksi Mogadishun pojat joutuvat Joensuussa kuulemaan.

it takes a man to suffer ignorance and smile
be yourself no matter what they say

2012
Huomaan Ähtärin S-putiikin ilmoitustaululla raapustuksen, jonka otsikko on "Englantilainen Ähtärissä". Ilmoituksessa kerrotaan, kuinka tämä englantilainen voi antaa englannin oppitunteja ja hoitaa lapsia. Kenties tämä engelsmanni lauleskelee, että "I'm an alien/I'm an legal alien/I'm an Englishman in Aehtaerii".

P.s. Kun tämän tekstin kirjoittaminen oli kesken, minulle soitti muuan entinen oppilas. Hänen nimensä tarkoittaa  suomeksi Naapuria.

P.p.s. Tarina on tosi. Nimiä on muutettu - paitsi Jaakon ja Kabanossin. Ja entisen oppilaan nimi todellakin tarkoittaa naapuria. Englanninkieliset tekstit on lainattu Stingiltä.

"When I consider your heavens, the work of your fingers, the moon and the stars, what you have set in place, what is man that you are mindful of him, the son of man that you care for him?"

Astronautti Edvin "Buzz" Aldrin siteerasi näitä raamatunjakeita vuonna 1969 paluulennolla Kuusta. 44 vuotta myöhemmin samaistun hänen ihmettelyynsä lausumalla samoja psalminjakeita. Hämmästelyni aiheuttaa pienen kerrostalon korkuinen hiidenkirnu, jonka pohjalle olemme kiivenneet jäätä pitkin (kahlattuamme ensin boksereissa). Oppaamme tulee takanani, kuulee ihmettelyni ja yhtyy siihen toistamalla psalminkirjoittajan huudahdusta siitä, mikä on ihmislapsi. Katselemme veden muovaamaa onkaloa, joka muistuttaa kirkkosalia saarnatuoleineen. Sulamisvesi on kovertanut kalliota vuosisatoja, vuosituhansia. Se on virrannut tässä jo kauan ennen kuin Psalmeja alettiin kirjoittaa. Tunnen tottavie oman pienuuteni. 

Minut herättää hengellisestä kokemuksesta kirkkosaliin kiivenneen retkeilijän kysymys: "Saaks tänne kusta? Kauhee kusihätä!" Vaikka olenkin, noin yleensä ottaen, melkoinen mielensäpahoittaja, nyt en voi kuin nauraa. Ihmiset kokevat asioita kovin eri tavoin. Olin ollut pitkästä aikaa näin hartaissa tunnelmissa, ja toisella taas oli ollut paisuntasäiliö räjähtämäisillään, eikä hän ollut kokenut olevansa missään pyhässä paikassa. Kyseinen retkeilijä oli erittäin pahoillaan, kun kerroin huvittuneena, että olin juuri ennen hänen saapumistaan siteerannut pyhiä kirjoituksia ja ollut liikuttuneessa tilassa. Sanoin, ettei ollut minkäänlaista aihetta pahoillaan olemiseen. Asiaa auttaakseni kerroin, että itse olin edellisenä yönä herättänyt erään toisen retkeläisen voimakkaalla ns. perä-äänellä. Olin maannut lattialla, venytellyt lihaksista suurimpia ja kertonut iltasaduksi  inttijuttua, joka huipentui korkealla äänellä änkytettyyn sanaan "Hu-hu-hu-huovinen!" Kun änkytin huippukohtaa, innostuin niin, että naurua purskahti entiseen tukkikämppään äänekkäästi ja molemmista päistä. Tulin siis tehneeksi kerralla kaksi asiaa, joita en ollut ennen tehnyt: pieraisin vahingossa oppilaiden kuullen ja herätin oppilaan tahattomalla pierulla. Ihmisiähän tässä vain ollaan, ei sen kummempia. Ja kuitenkin ihmeellisiä.

Muistatko sen heinäkuun?

"...muistatko sen heinäkuun/laulu täytti joka sielun ja suun/itä kosketti länttä, taivas tavoitti maan..." (P.Simojoki)

"...kyllä muistan, Iki-Pekka/lipui länteen muuttorekka/lämmin kesä, lapset uivat/murheet kaikki hukkuivat..." (J.S.Karjalainen)

Se oli onnellinen ja kaikin puolin lämmin heinäkuu. Rukoushuoneen päätyhuoneisto oli luksusta kerrostalon yläkerrassa asumisen jälkeen. Oli oma piha, sai leikata nurmikkoa. Ei enää portaikossa takkuamista (sai takuta selkeästi joko sisällä tai ulkona). Lapset oppivat tykkäämään lännestä, kun sai kiipeillä ison kiven päällä tai poimia mustikoita ja metsämansikoita. Oli oma iso puusauna. Laatuluokan A1 vieraita kävi vähän väliä kylässä ja he viipyivät yleensä yön tai pari. Yhtä juhlaa. Lähes kaikkien vieraiden kanssa käytiin eläinpuistossa. Vastaanotto seurakunnassa oli lämmin ja alkuasukkaat muutenkin ystävällisiä. Yllätyin pienen paikkakunnan meiningistä: kaikki 30+ ihmiset tervehtivät kadulla.

Eräänä päivänä laitettiin teltta pihalle: 70-lukuinen Halti Tramp, joka oli käynyt monet kerrat Lapissa ja juhannuskonferenssissa. Lapset olivat innossaan, kaksivuotias nosteli jalkojaan teltan kattoon. Kun olisi pitänyt rauhoittua nukkumaan, pienempi neiti alkoi vaatia, että hänen piti saada tyyny makarin sisään ja samalla makarin vetoketju olisi pitänyt vetää tappiin asti. Oli mahdotonta toteuttaa molempia toiveita kerralla. Kun oli kiukuteltu tarpeeksi, kerättiin kamat ja mentiin koko heimo sisälle nukkumaan. Sinä kesänä ei enää telttailtu.

Maskuliiniset harrastusmahdollisuudet lännen mailla olivat rajalliset: kamppailulajeista oli tarjolla liian teknisen judon lisäksi vain paikallinen perinnelaji Kur Moo Tus. Sitä olisi voinut harjoittaa keskiviikkoisin ja viikonloppuisin, mutta kovin myöhäiseen aikaan ja lähinnä grillin kulmilla. Koripallon pelaamisesta ei ollut tietoakaan (tämä kertoo jotakin alkuasukkaiden sivistystasosta, koska nykymuotoinen koripallo kehitettiin 1800-luvun lopulla). Niinpä hoidin kuntoani juoksemalla kuin Forrest Gump – en yhtä lujaa, mutta yhtä aivottomasti. Eräänä päivänä jolkuttelin Lehtimäen suuntaan reilun kympin ja löysin Honkiniemen leirikeskuksen, jossa olin ollut viikon töissä kolme vuotta aiemmin. Toisella kertaa otin haltuun legendaarisen Ouluveden lenkin – tutustuin samalla paikallisiin asukkaisiin lainaamalla heidän vessaansa. "S'oot hullu", vessanlainaajat sanoivat, kun kerroin maratoonisuunnitelmistani. Sama kulttuuriantropologinen metodi oli käytössä myös sillä pitkällä lenkillä, jonka tein Virtain suuntaan: tutustumispaikkana oli nokkosten ympäröimä Peränteen kesäkirppiksen puusee.

Järjestin tyhjät muuttolaatikot autotalliin, koska aikeena oli viipyä lännen mailla vain vuosi. Heinäkuun lopulla vaimo alkoi suunnitella tulevan vuoden opetusta ja aloin latautua kotirintamamiehen arkeen (josta myöhemmin lisää).

Elokuussa alkoi vaimon työvuosi lukiolla: hän teki pitkiä päiviä Kampinmäellä. Elokuun lopulla idänkaipuuni kasvoi ylitse kaikkien rajojen: hyppäsin mukuloitten kanssa junaan, ja suuntasimme muutamaksi päiväksi Idän Helmeen, Joensuuhun. Junassaselviytymispakkaus piti sisällään tarroja ja kuivattuja hedelmiä. Mummin ja vaarin hemmoteltavana ei ollut hullumpaa ja elokuun loppu oli helteinen. Tein pitkiä kävelylenkkejä, tytöt nukkuivat kaksostenrattaissa. Paluumatka suoritettiin Silakalla (Toyota Avensis, joka ei ollut mennyt kaupaksi idässä). Ajoimme yöllä anoppilaan. 

"...tuuli tuo niin erilaisen tuoksun tullessaan/huuhtelee pois sen mihin tottui idän kodissaan..." (Neljä ruusua)

Syksyn 2009 hajuista muistan vain asunnossamme ja sen lähiympäristössä leijuneen voimakkaan turpeen tuoksun. Se ei onnistunut huuhtelemaan pois idän kodin muistoja. Kaipasin koko syksyn itään. Itä muuttui mielessäni yhä tarunhohtoisemmaksi: Joensuu oli kuin Rivendell. Itä ei ollut vieläkään lähtenyt minusta. 

1860-luvun alku. Luutnantti John Dunbar (Kevin Costner) saa siirron länteen ja alkaa siivota tukikohtaa. Myöhemmin hän pääsee sioux-heimon jäseneksi ja saa uuden nimen: Tanssii susien kanssa.

Heinäkuun 2009 alku. Alikersantti Jaakko Karjalainen (Jaakko Karjalainen) saa siirron länteen ja alkaa siivota tukikohtaa. Nähtäväksi jää, pääseekö hän paikallisen heimon jäseneksi ja mitä nimiä oppilaat hänelle keksivät.

Karjalainen herää lännessä, Etserissä, muuttolaatikoiden piirittämänä. Hänelle ja sukulaismiehelle koittaa ulkovuoro: he kantavat laatikoita varastoon, jossa olisi voinut kuvata Rocky IV:n treenikohtauksen, jossa treenataan vatsoja jalat parvella ja pää alaspäin. Seuraavaksi sankarimme kantavat ne samat laatikot viereiseen, oikeaan varastoon. Sukulaismies ostaa alkuasukkailta ruoka-annokset: paistettua perunaa ja lihaa. Liha on leikattu litteiksi suikaleiksi ja sen päällä on tulista kastiketta. Miehet lähtevät hakemaan Pikku-Karjalaisia reilun tunnin vankkurimatkan päästä.

Jälkikasvu tuhisee koko kotimatkan vankkurin takaosassa. (Vuosia myöhemmin tuo sama matka taittuu nopeammin, koska vankkuri vaihtuu Vwankkuriin.) He ohittavat UNESCO:n maailmanperintökohteen sekä yhden huoltamon (Kyläseppä) ja joitakuita ihmisasumuksia (wigwam). He tutustuvat uuteen kotiin, pihaan ja lähellä olevaan entiseen päiväkotiin. Lasten mielestä lännessä on tylsää.

Seuraavana aamuna Karjalainen lähtee lasten kanssa etsimään keskustaa, joka löytyy parin kilometrin laskeutumisen jälkeen. He juhlistavat keskustan löytymistä ostamalla alkuasukkailta jäädytettyä kermaa, jota on maustettu sokerilla. Myöhemmin selviää, että paikalliset eivät mene keskustaan, vaan alakylälle tai kylille. Karjalainen oppii vähitellen uusia tärkeitä sanoja kuten velteeni, kölvi, mihinä, imöö ja tollikko. Hänelle selviää, että Etserin vaakunassa olevat kolme nuolta kuvaavat kolmea heimoa, jotka asuttivat seudun. Seudun nimi, Etseri, viittaa sanaan kukkaketo, eikä suotta.

Elettiin rakkauden kesää 2009. Nuoruuteni oli loppumaisillaan, sillä 30. ikävuosi oli jo pitkällä. Ajattelin, että  ehtisin paremman elämän toivossa toteuttaa tuon legendaarisen ohjeen: "Go West, young man!" Vaimolle siellä olisi töitä vuodeksi, itse jäisin jälkikasvun kanssa kotiin. Tyttäret oli jo edellisenä päivänä evakuoitu lännemmäksi, anoppilaan. Vaimo oli mennyt tiluksille tekemään valmisteluja. Olin liftannut anoppilasta viimeisen kerran Syvään Itään ja sen kauniiseen Beach Villageen.

Opiskelijakommuunin eteen ajoi muuttorekka, ja kantomiehiä oli kiitettävästi. Piano ja sitä pienemmät esineet kannettiin rekkaan. Kiskottiin kahvia, keksejä ja kolajuomia. Sain läksijäislahjaksi palasen paikallishistoriaa: teoksen Paloaukean varuskunta. Matkasin rekan hytissä länteen, yli kulttuuristen rajojen. Poikki Pohjois-Karjalan. Kiskoin Cokista. Halki Savon. Litkin lightiä. Sikarintuoksua. Killitin Cokista. Sitten soi korvissa Keski-Suomen kotiseutulaulu, kun sekin mokoma piti OKL:ssa ulkoa opetella. Keski-Suomi vaihtui kylttien mukaan Etelä-Pohjanmaaksi, mutta maasto pysyi kauniin keskisuomalaisena: mäkiä, järviä, metsää.

"Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matkanteko." Se, joka näin sanoo, ei ole matkustanut viittä tuntia putkeen rekan hytissä kiskoen kaikkia mahdollisia Cola-Cola Companyn tuotteita. Uudisraivaajan vaimo tuli pihalla vastaan, taisin singahtaa jonnekin hädissäni. Kaikki tavarat saatiin kannettua sisälle, kaikki paitsi piano. Sitä varten täytyi soittaa avuksi insinööri Seinäjoelta. Piano sisälle, puusauna lämpiämään. Vaimo laittoi karjalanpiirakat uuniin, ettei itäinen ulottuvuus pääsisi unohtumaan. Uunin luukkua avatessaan tuo amatsooni tuli irrottaneeksi myös luukkuun kuuluvan kahvan. 

Ilta huipentui, kun pianisti alkoi muuttolaatikkosolasta soittaa Leevi and the Leavingsia: Pohjois-Karjala.