Mie pakenen

Kestän sen, että selli on viileä ja homeinen. Kestän nälän. Mutta seinät! Ne on päällystetty lasten tekemillä postereilla yhdys sana virheineen.  Jos en pian keksi jotakin, murrun heti alkuunsa ja tunnustan aivan mitä tahansa.

Salakuljetan mieleni autonrattiin, louhokselle, punaiseen kivikkoon ja alas rinnettä kohti rantaa. Hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin. Rannan tuntumassa näkyy majavan työn jälkiä. Kömyän horsmikon poikki metsäautotielle, ja paarmat käyvät päälle. Laitan heinän suuhun ja paidan olalle. Lompsin metsäautoteitä ja polkuja pitkin autiotuvalle, jatkan harjua pitkin kohti pohjoista. Järvet kimaltelevat harjun molemmin puolin.

Saarilammen laavu ja Kabanossi odottavat.

Laavulla teen Juusto-Kabanosseihin viillot, joita en osaa olla tekemättä: päihin sellaiset kuin nauravissa nakeissa, vatsat auki 80-prosenttisesti ja kylkiin tiheät halsterit. Ideaalitilanteessa kypsyysaste on jotakin ylikypsän ja hiiltyneen väliltä. Keitän kahvit. Herään laavusta. Syön pussillisen lakuja kävellessä. Vaelluksen päätteeksi käyn louhoksessa uimassa. Kristallinkirkasta ja aina viileää vettä, kiitos pohjassa olevien lähteiden.

Tänne karkaan aina kun voin. Yksin, kavereiden tai perheen kanssa. Tämä on lähikokoontumispaikkani stressaavien tilanteiden varalle. Kävelen suon halki, poimin lakkoja. Nukun autiomökissä. Saunon. Loikoilen sammalikossa. Valokuvaan. Hakkaan halkoja kielletty ruudullinen flanellipaita päällä. Haistelen tervasta. Valvon nuotion ääressä. Kuulen majavan läimäyttävän vettä hännällään.

Muinaisen puhelimen hälytys soi. Palaan niin sanottuun reaalimaailmaan: viileään ja homeiseen selliin. Nyt voin päästää jälki-istunnon suorittajat kotiin.